Lauseen täydensi .405:den kumea paukahdus, ja sitten Ladd nauroi töykeästi.
"Varmasti, meksikolainen, siinä sait oikean luodin etkä tuollaista ohutta, teräväkärkistä ja teräskuorista neulaa. Luullakseni hyväksyt sen vaikutuksen, koska et rupea ollenkaan meluamaan."
Gale tuli todellakin iloiseksi huomattuaan, ettei Thornen saama haava ollut kuolettava, vaikka se olikin vakavaa laatua. Hän pesi ja sitoi sen ja nosti sitten toverinsa reunan viettävää laitaa vasten istumaan sellaiseen asentoon, ettei verta enää rupeaisi vuotamaan.
Kun Gale suoristautui, mumisi Ladd jotakin partaansa ja suuntasi raskaan pyssynsä vasemmalle. Kaukana rinteellä liikkui joku olento. Ladd alkoi painella winchesterinsä makasiinin vipua ja ampua. Jokainen laukaus pani tuon raskaan pyssyn ponnahtamaan ylös ja potkaisu tärähdytti aina Laddin olkapäätä. Gale näki luotien sattuvan pakenevan meksikolaisen eteen, sivuille ja taakse ja pölähdyttävän ilmaan suuria tomupilviä. Kuudennen laukauksen kajahdettua katosi mies näkyvistä. Häneen oli joko sattunut tahi hyppäsi hän peloissaan johonkin kuoppaan piiloon.
"Dick, luullakseni ei tuolla kummulla ole enää kuin yksi tahi pari jäljellä, mutta heistä ei meidän tarvinne välittää", sanoi Ladd ladatessaan uudestaan pyssyään ja irroittaessaan sormensa nopeasti kuumenneesta piipusta. "Kuuntelehan! Jim ja yaqui ottelevat tulisesti tuolla alhaalla. Aion hiipiä sinne. Sinä jäät tänne ja pidät tarkasti silmällä vuoroin tuota kukkulaa, vuoroin minua."
Ladd meni kuopan poikki, laskeutui tuohon syvään halkeamaan, johon Thorne oli kaatunut, ja jatkoi sitten matkaansa niin kumarruksissa, että pää ainoastaan näkyi reunan takaa. Äkkiä hän katosi kokonaan. Gale, joka ei luullut tarvitsevansa pelätä mitään kummulta päin, kiinnitti huomionsa melkein kokonaan paikkaan, jonka taakse Ladd oli mennyt. Ampuminen muuttui säännöttömäksi paukkinaksi ja heikommat karbiinin paukahdukset suhtautuivat kovempiin luodikon jymähdyksim kuin viisi yhteen. Gale totesi, ettei hän vähään aikaan ollut kuullut Jim Lashin automaattisen pyssyn omalaatuista paukahdusta. Sitten seurasi pitkä väliaika, jonka kuluessa erämaan hiljaisuus tuntui uudistavan otteensa. Mutta .405 rikkoi sen kumminkin vihdoin kumealla pang-pang-pang-äänellään. Gale luuli kuulevansa huutoja, ja tieltä päin kuuluikin todella muutamia sekavia ääniä. Dick aavisti levottomasti, että Rojas miehineen oli pääsemäisillään lähteelle. Sellaisesta suojasta ei muutamiakaan miehiä voitu helposti karkoittaa.
Taistelu näytti keskeytyvän nyt hetkeksi. Gale uskalsi nousta seisoalleen ja piiloutuen choyain taakse tarkasteli hän ympäristöä kaukoputkellaan. Kauempana näki hän hevosia, mutta ei ratsastajia. Alempana oleva aukon ja tien välinen rinne oli paljas, lukuunottamatta sillä kasvavia choya-ryhmiä. Hänen rohkeutensa lisäytyi, sillä kaikesta päättäen oli päivä suopea heikäläisille. Sitten veti Thorne, joka vähitellen alkoi palata tajuihinsa, hänen huomionsa puoleensa. Soturi liikahteli ja vaikeroi, pyysi sitten vettä ja huusi Mercedestä luokseen. Gale painoi hänet paikoilleen väkevin käsin ja pian oli Thorne jälleen hiljaa.
Ensimmäisen kerran moneen tuntiin, kuten näytti, alkoi Gale kiinnittää huomiotaan ympäröivään luontoon. Hän rupesi katselemaan sitä, etsimättä jännittynein silmin ryömiviä olentoja, sukeltelevia päitä ja sylkeviä karbiineja. Galen väriaisti ja hänen taitonsa määritellä suuruuksia olivat joko muuttuneet taistelun kuluessa tahi olivat ympäröivä ilma ja erämaa tulleet toisenlaisiksi. Aurinkokin oli muuttunut. Se näytti laskeutuvan soikean muotoisena ja sinipunervana, ja sen pinta kimalteli kuin veden pinnalla kelluva öljy. Sen punaiset säteet paistoivat punaisen udun läpi. Äsken vielä selvästi näkyvät etäisyydet olivat nyt himmeät ja epäselvät. Ammottava tulivuorenaukkokaan ei ollut enää sama, vaan suurempi, punaisempi ja syvempi. Se oli kuin omituinen kammottava helvetin portti. Gale seisoi kuin lumottuna voimatta oikein sanoa, kuinka paljon hänen näkemästään oli todellista ja kuinka paljon ärtyneen mielikuvituksen aiheuttamaa liioittelua. Seudussa ei ollut mitään kaunista, vaan verratonta suurenmoisuutta ja jonkunlaista hävityksen ja autiuden jaloutta, jolla ei ollut vertaistansa muualla kuin palaneessa kuussa. Tunteet, jotka nyt saivat Galessa vallan, lisäsivät synkkään enteeseensä järkkymättömän aavistuksen suuresta onnettomuudesta.
Hän taisteli lumousta kuin ruumiillista vihollista vastaan. Järki ja tunteet koettivat saada hänen mielensä tasapainoon, mutta tämä hetki ei ollut sellainen, että niillä olisi ollut täydellinen määräämisvalta. Hän tunsi elämän sykkivän voimakkaasti rinnassaan, mutta syvemmällä vaani kumminkin uhkaava, huutava, sumuinen ja punainen kuolema. Tämä hetki ja tunti olivat kuin luodut jollekin villille, joka oli syntynyt, kasvanut ja kehittynyt tässä pykälöityjen syvyyksien, punaisten etäisyyksien ja milloinkaan rikkomattomaksi aiotun hiljaisuuden karussa ja poltetussa paikassa. Mutta koska Gale ei ollut villi, taisteli hän tuon punaisen aineen kutsua vastaan, aineen, joka muutti hänen vaistonsa vuosisatain takaisiksi alkuperäisiksi intohimoiksi. Hänen järkensä taisteli näön aiheuttamia harhakuvia ja kuulon valheellisia ilmoituksia vastaan, mutta järki ei päässyt kumminkaan kokonaan voitolle. Jotakin kohtalokasta oli tulossa ja se riippui vaa'assa kuin punainen utu tämän helvetin kuilun autioilla rinteillä.
Äkkiä pakottivat käheät pitkät huudot hänet seisoalleen ja harhakuvat hävisivät. Kaukana tiellä, paikassa, jossa aukon laidat sulkivat väliinsä tuon syvän kuilun, näki hän liikkuvia olentoja. Niitä oli kaikkiaan kolme. Kaksi juoksi ketterästi laavasillan yli, mutta kolmas horjui kaukana jäljessä. Takaa-ajaja oli Ladd. Hän näytti haavoittuneen pahasti ja veti raskasta pyssyään, jota hän ei jaksanut enää kohottaa, perässään, samalla kun hän huusi kovasti yaquia.