Vahtiessaan ja hoitaessaan haavoittuneita tuntui Galesta, että pari vuorokautta kului kuin pari tuntia. Tuon ajan kuluessa parani intiaani sen verran, että hän voi suorittaa kaikkia muita paitsi raskaita töitä. Vihdoinkin alkoi Gale väsyä ja lopulta oli hänen antauduttava. Levättyään vapautti hän Mercedeksen Thornen hoitamisesta, Thornen, jonka luota Mercedes ei olisi halunnut mitenkään poistua. Soturilla oli kova kuume ja Gale pelkäsi verenmyrkytystä. Häntä ei voitu jättää hetkeksikään yksikseen. Hänen tilansa paheni pahenemistaan ja koitti hetki, jolloin Gale luuli hänen varmasti kuolevan. Mutta se päivä kului ja samoin yökin ja seuraava päivä, ja Thorne eli vain vielä houraillen yhtämittaa ja muuttuen yhä kalpeammaksi. Mercedes hoiti häntä hellästi ja äärettömän huolellisesti tehden kaikki, mitä ihmisen voimin voitiin tehdä toisen ihmisen puolesta. Tyttö kalpeni, sulkeutui itseensä ja muuttui hiljaiseksi. Mutta nopeasti Galen hämmästykseksi ja iloksi rupesi Thornen kuume laskeutumaan. Samalla hävisivät myös tulehtuneen haavan kuumuus ja punaisuuskin. Seuraavana aamuna oli Thorne tajuissaan ja Galeenkin tarttui hieman samaa toivoa, josta Mercedes ei ollut hetkeksikään luopunut. Hän pakotti tytön levolle ruveten itse hoitamaan toveriaan. Sinä päivänä huomasi hän vaaran olevan ohi. Thornen paraneminen oli nyt mahdollinen ja riippuisi ehkä kokonaan hänen saamastaan hoidosta.
Jim Lashin haava parani vähitellen kiusallisemmitta oireitta. Oli vain ajan kysymys, milloin hän voi käyttää jalkaansa jälleen. Mutta kaikkina näinä päivinä ei Laddin tilassa huomattu juuri minkäänlaista muutosta, ellei oteta huomioon, että hän sitä mukaa kuin aika kului näytti vähitellen riutuvan pois. Hänen haavansa eivät paranneet umpeen, niistä vuoti verta joka päivä ulospäin ja ehkä sisäänkin, veren kumminkaan maksoittumatta. Jonkun päivän kuluttua halusi yaqui ruveta hoitamaan Laddia. Gale suostui siihen ajatellen kumminkin Laddin heikontuvan vähitellen niin, että hän kuolee tajuihinsa palaamatta, mutta myöntäen samalla sen olevan aivan mahdotonta tietää, mitä tuo omituinen intiaani voikaan kyetä saamaan aikaan. Yaqui poistui leiristä muutamiksi tunneiksi ja kun hän palasi, toi hän mukanaan Galelle aivan tuntemattomien erämaan kasvien lehtiä ja juuria. Niistä valmisti intiaani jonkunlaista voidetta, irroitti sitten Laddin siteet ja siveli salvaa haavoihin. Tehtyään sen antoi hän haavoittuneen maata auringonpaisteessa sitomatta ja peitti hänet vain yöksi. Seuraavana päivänä antoi hän kuivan lämpimän ilman jälleen vaikuttaa haavoihin, jotka paranivat hitaasti umpeen, eikä verta sitten enää vuotanut ulospäin.
Päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi. Yaqui parani täydellisesti ja Jim Lash alkoi kulkea paikasta paikkaan kainalosauvan varassa hoitaen vuorotellen intiaanin kanssa Laddia. Thorne makasi heikkona, ollen entisen raihnaisen minänsä laihtunut haamu, mutta kumminkin elämää säteilevin silmin, jotka olivat alituisesti Mercedekseen kiintyneet. Ladd eli vielä, sillä henki ei näyttänyt haluavan poistua tuosta luotien lävistämästä ruumiista. Hän kuihtui, riutui ja laihtui aivan luurangoksi. Hän tunsi hoitajansa ja auttajansa, mutta ei jaksanut puhua. Ainoastaan silmät ja luomet liikkuivat muun ruumiin pysyessä jäykkänä. Näinä päivinä ei hänelle annettu muuta kuin vettä. Oli ihmeellistä nähdä, miten sitkeästi hän piti kiinni elämästä, vaikka hän olikin niin heikko. Gale kuvitteli, että kuolema pysyi loitolla vain yaquin voiman vaikutuksesta. Tuo väsymätön, omituinen ja tutkimaton villi oli aina paimenen vieressä. Hänen suuret synkät silmänsä leimusivat. Vihdoin hän tuli Galen luokse, ja tuon omituisen valon kirkastaessa hetkeksi hänen tummat kasvonsa ilmoitti hän Laddin jäävän henkiin.
* * * * *
Toisena päivänä sen jälkeen kuin Laddille oli annettu sellaista juoksevaa ravintoa, jota hän voi niellä, kykeni hän jo puhumaan.
"Varmasti on tällainen helvetillistä", kuiskasi hän.
Galen mielestä olivat sanat hyvin Laddin tapaiset, ja kaikki muutkin, jotka sattuivat ne kuulemaan, hymyilivät kyyneleittensä läpi.
Sen jälkeen alkoi Ladd vähitellen toipua, mutta niin äärettömän hitaasti, että ainoastaan toivovat silmät voivat huomata jonkun muutoksen tapahtuneen. Jim Lash heitti sauvansa menemään, ja Thornekin, vaikka hän olikin vielä heikko, oli jo täysin terve ennenkuin Ladd voi liikuttaa kättään ja kääntää päätään. Hänen kasvoistaan hävisi tuo pitkäaikainen liikkumaton synkkyys kuin varjo ja hänen kuiskauksensa tulivat kovemmiksi. Ja vihdoinkin koitti päivä, jolloin Gale, joka oli epäillyt kaikista kauimmin, muutti mielensä ymmärtäessään paimenen paranevan. Tämän toteamisen aiheuttama ilo soi Galellekin entisen mielenrauhan jälleen. Tuntiessaan kiitollisuuden, nöyryyden ja pelon täyttävän mielensä oli hän varma, että nämä synkät kauhun ajat olivat nyt olleet ja menneet. Hän halusi iloissaan kiittää uskollista Mercedestä, Thornea, iloista Lashia, Laddia itseään ja tuota omituista ja ihmeellistä intiaania, joka hänen mielestään oli nyt jonkunlainen loistava ilmiö. Hän muisteli kotia ja Nelliä. Nuo peloittavat yhteenpuristuvat punaiset rinteet menettivät jotakin jylhyydestään, ja hänestä tuntui kuin joku hyvä hengetär olisi liidellyt läheisyydessä.
"Pojat, tulkaahan tänne", sanoi Ladd hiljaa. "Tulkaa tekin Mercedes.
Kutsukaa yaquikin tänne."
Ladd makasi muiden rakentamassa varjoisessa majassa. Hänen päänsä lepäsi pieluksella. Hänestä ei näkynyt juuri muuta kuin pitkät laihat kasvojen piirteet, ja elleivät hänen terävät, miettiväiset ja ystävälliset silmänsä olisi olleet niin pirteät, olisivat hänen kasvonsa muistuttaneet nälkään kuolleen ihmisen kuolinnaamiota.