"Antakaahan olla. Viimeinen vuosi oli melko kuiva. Ehkä tämä vuosi ei olekaan sellainen ja ehkä meidän hyvä onnemme jatkuu. Kysykää yaquilta, luuleeko hän rupeavan satamaan."
Mercedes puhutteli intiaania.
"Hän sanoo, ettei kukaan ihminen tiedä varmasti, mutta hän luulee kumminkin sateen tulevan."
"Kyllä sitten sataakin varmasti, siitä saatte lyödä vaikka vetoa", lisäsi Ladd. "Kun nyt vain ruoho riittäisi hevosille, sillä niittä emme pääse milloinkaan täältä. Dick, mene intiaanin kanssa tarkastamaan laakso. Näin tänään, että hevoset olivat lihoneet — lihoneet erämaassa! Mutta ehkä ne ovat jo jyrsineet suuhunsa kaiken ruohon. Mene katsomaan, Dick, ja tuo meille palatessasi hyviä uutisia."
Silloin kun Gale oli sattumalta kuljeskellut laaksossa, ei hän ollut mennyt kauaksi. Yaqui oli sanonut, että siellä oli tarpeeksi ruohoa hevosille eikä kukaan ollut tähän asti kiinnittänyt kysymykseen mitään huomiota. Dick huomasi laakson laajenevan sitä mukaa kuta kauemmaksi he tulivat. Melkein päässä, jossa se oli hyvin kapea, ilmoitti ruoho kuivan joen uoman suunnan, mutta kauempana leveni tuo uoma. Oli melkein varmaa, että sadeaikana vesi peitti koko laakson pohjan. Kuta kauemmaksi Gale meni, sitä tiheämmiksi ja suuremmiksi muuttuivat vääräoksaiset mesquite-pensaat ja palo verdet. Kaktukset ja muutkin erämaan kasvit lisäytyivät suuresti. Harmaita ruohotilkkuja oli kaikkialla. Dick alkoi jo ihmetellä, missä hevoset oikeastaan olivatkaan. Vihdoin harvenivat metsä ja pensaikko muuttuen penikulman laajuiseksi harmaaksi ruohoaavikoksi, joka ulottui kauas punaisiin hiekkatöyryihin saakka. Valkoiset hevoset olivat tasangon toisessa laidassa, ja silloin kun Gale huomasi ne, huomasivat Blanco diablo ja Sol hänetkin nostaen päänsä, ja valkoisten harjain liehuessa tuulessa hirnuivat kimakasti. Siellä oli todellakin ruohoa tarpeeksi suurellekin hevoslaumalle. Laakso oli kuin olikin todellinen kosteikko.
Ladd ja toiset odottivat Galen kertomusta, johon he suhtautuivat tyynesti, mutta kumminkin iloisin mielin, joka ei ollut vähemmän huomattava senvuoksi, että se oli hillittyä. Gale, joka oli pitänyt tarkasti silmällä hetken vaikutusta muihin, huomasi miten hän itse ja muutkin kääntyivät seurueen naisen puoleen iloisin silmin.
"Herra Laddy, te luulette — te uskotte, että me —" hän rupesi änkyttämään ja sitten hänen äänensä murtui. Hänessä elävä nainen heltyi nyt todellisen toivon ja nyt mahdollisen näiden erämaan muurien takana koittavan onnen kirkastaessa hänen mieltään.
"Mercedes, kukaan valkoinen mies ei voi sanoa, mitä täällä voi tapahtua", sanoi Ladd vakavasti. "Mutta varmasti toivon nyt enemmän kuin olen uskaltanut uneksiakaan. Olin melkein kuollut mies, mutta intiaani pelasti henkeni. Katsoessani yaquiin hiipii mieleeni omituisia ajatuksia, joita en ymmärrä. Kun katsotte häneen, näyttää hän teistä vain likaiselta, synkältä ja kostonhimoiselta villiltä. Mutta Jumalani, mikään ei voi olla suurempi erehdys! Ehkä yaqui eroaakin suuresti muista intiaaneista, vaikka hän näöltään on niiden kaltainen. Ehkä me valkoiset emme ollenkaan käsitä heitä. Belding oli kumminkin oikeassa, sillä yaqui on Jumalan lähettämä. Puhuaksemme tulevaisuudesta haluan tietää yhtä kiihkeästi kuin tekin, pääsemmekö joskus kotiin, mutta koska en ole muuta kuin mikä olen, sanon vain: Quién sabe? [= kuka tietää?] Mutta jokin sanoo minulle, että yaqui tietää. Kysykää häneltä, Mercedes. Pakottakaa hänet kertomaan, sillä meidän kaikkien olisi hyvä saada se tietää. Voisimme kärsivällisemmin odottaa, jos meillä olisi muutakin kuin luottamuksemme häneen. Hän on kyllä vaitelias intiaani, mutta pakottakaa hänet puhumaan."
Mercedes huusi yaquin luokseen. Aina kun intiaani kuuli hänen käskynsä, tuli hänen liikkeihinsä jotakin nopeutta, jota ei milloinkaan muulloin voitu huomata hänen toimissaan. Mercedes laski kätensä yaquin jäntevälle käsivarrelle ja alkoi puhua hänelle espanjan kielellä. Hänen äänensä oli matala, kiihkeä ja värähtelevä, suloinen kuin hopeatiun kilinä. Se lumosi Galenkin, vaikka hän ei ymmärtänytkään monta sanaa. Mutta hän ei tarvinnut tulkkia tietääkseen, että tässä puhui nainen ikävöidessään elämää, rakkautta ja kotia, jotka naissydämelle ovat kalleinta kaikesta.
Gale epäili omia päätelmiään. Tuntui kuin yaqui olisi ymmärtänyt Mercedeksen ikävän. Dickistä näytti kuin intiaanin järkkymätön tyyneys, hänen tutkimattomuutensa ja hänen kasvojensa laavamainen kovuus olisivat muuttuneet tietämykseksi, ystävällisyydeksi ja tasapuolisuudeksi, vaikka hänen olennossaan ei näennäisesti voitu huomatakaan mitään muutosta. Gale oli hetkisen näkevinään näyn, joka kumminkin hälveni heti, hänen voimatta painaa mieleensä tuota kaunista harhaanjohtavaa kuvaa.