Mercedes laihtui, kunnes hän oli entisen minänsä solakka varjo. Hänestä tuli kova ja ruskea kuin paimenista ja yhtä vikkelä ja nopea kuin pantterista. Hän näytti elävän vain vedellä ja ilmalla, ja ehkä rakkaudella, sillä heidän niukkoihin ruokavaroihinsa, joista aina parhaat palat koetettiin valita hänelle, ei hän juuri koskenutkaan. Hän muistutti Galen mielestä noita villejä ruskeita eläimiä, jotka olivat yhtä vapaat kuin laavarinteitä sivelevä tuuli. Mutta vaikka nämä suuret muutokset otettaisiinkin huomioon, ei hänen kauneutensa kumminkaan vähentynyt. Hänen silmänsä, jotka näyttivät vain suuremmilta hänen laihtuneissa kasvoissaan, olivat kuin kimmeltävät lähteet. Hän oli leirin elähdyttävä voima. Hänen hymynsä ja nopea puheensa, hänen hiljainen naurunsa ja nopeat liikkeensä, hänen kujeilemisensa paimenten kanssa, hänen tumma ja intohimoinen katseensa, jonka hän niin usein kohdisti mieheensä, ja hänen kuiskauksensa hämärässä, kun he käsi kädessä kulkivat nuotion valossa — auttoivat Galea lujittamaan höltyvän otteensa todellisuuteen ja vastustamaan omituisen houkuttelevan elämän viettelyjä, elämän, jossa ihminen oli yksinään kultaisessa autiudessa, jossa ei ollut mielenliikutuksia, ei suruja eikä sairautta, vaan ainoastaan villin lepoa, unta, toimintaa ja haaveilua.

Vaikka yaqui kulkikin hänen kintereillään kuin varjo, näytti Gale kumminkin löytävän paikan, jossa hän sai kulkea yksinään hämärässä, yöllä ja auringon noustessa. Kaukana laaksossa, punaisen hämärän pimentyessä, kun hitaasti tyyntyvä tuuli haihdutti kuumuuden, kohotti Blanco sol jalomuotoisen päänsä ja hirnui isännälleen. Gale moitti itseään, että hän oli niin voinut unhottaa uskollisen hevosensa. Blanco sol ei ollut ollenkaan muuttunut. Se rakasti isäntäänsä, vapaata laidunta ja nopeaa juoksua ja oli tyytyväinen, kun se sai kyllikseen juoda kylmää vettä. Gale ajatteli, etteivät aika ja paikka merkinneet sille mitään, kunhan se vain sai nuo haluansa täytetyiksi. Hän kiersi käsivartensa sen kaarevan kaulan ympärille ja painoi poskensa sen valkoista harjaa vasten. Mutta vaikka hän olikin niin lähellä hevostaan, unhotti hän sen. Mikä oli tuo musta, punaiselta vivahtava ja koko taivaanrannan levyinen viitta, joka ryömi rinnettä ylös? Sen läpi hehkui kuparinvärinen aurinko, vaaleni ja vihdoin katosi. Oliko se vain hämärää, vai pimeyskö sieltä hiipi? Kun hän sitä ajatteli, tuntui hänestä, että se oli yön ilmoittaja, yön, jonka pituutta ajatellessa häntä värisytti.

Iltaisin oli hänelle tullut tavaksi kiivetä laavarinteelle niin kauaksi kuin sileätä tietä riitti, ja siellä olevalla penkereellä hän käveli edestakaisin katsellen tähtiä tahi istui liikkumatonna kuin kivi tuijottaen länteen päin jatkuvan erämaan liikkuviin ja muuttuviin varjoihin. Sieltä näki hän myös sametinsinisen taivaan kaarevan ja pimeän holvin, josta miljoonat kylmät, kaukaiset ja tuikkivat tähdet loistivat. Katsellessaan sitä ymmärsi hän hieman äärettömyyttä. Hän tuijotti varjoihin, jotka, vaikka ne olivatkin mustat ja läpinäkymättömät, käänsivät kumminkin hänen ajatuksensa keskeytymättömään rauhaan.

Entä sitten hiljaisuus! Hän oli mykkä, hän pelkäsi, hän kumarsi päänsä ja vapisi, ja hän ihmetteli erämaan hiljaisuutta, joka tuntui olevan rikkomaton. Silloin kun tuulikin humisi, tuntui hiljaisuus senkin voittavan. Mutta öisin tässä laavan, tuhkan ja kekäleiden maailmassa odotti hän tämän luonnon peloittavimman ominaisuuden ilmaisevan hänelle salaisuutensa. Hän tuntui olevan samalla kertaa sekä pieni poika että suuri voimakas mies ja sitten jotakin hyvin vanhaa. Hän ei käsittänyt, miksi hiljaisuuden piti olla sitä suurempi kuta autiompi paikka oli, ja se kiusasi häntä kovasti. Toisin ajoin tuntui Galesta, että täällä oli vain kuolemaa ja että siinä oli erämaan salaisuus, mutta toisin ajoin oli hän taas kuulevinaan sen mahtavan sydämen sykinnän.

Lopulta hän oppi toteamaan, että erämaa oli opettaja. Hän ei voinut sanoa, mitä kaikkea hän oli oppinut, mutta hän oli nyt kokonaan eri mies. Kun hän huomasi sen, ei hän ajatellut erämaan hidasta varmasti vaikuttavaa tehoa ihmisen alkuperäisiin vaistoihin, vaan mietti sitä, miten erämaa, ainakin niin paljon kuin hän oli oppinut sitä tuntemaan, muuttaa ehdottomasti ihmisen elämän sisäiset arvot, muuttaa hänen vanhat totutut tapansa uusiksi ja uudistaa hänet kokonaan. Gale uskoi, että vielä suuremmat kokemukset erämaasta menisivät yli ymmärryksen. Erämaa ei kasvattanut sivistyneitä ihmisiä, ja tämä seikka toi Galen mieleen omituisen ajatuksen: "Oliko sivistynyt ihminen sittenkin pohjaltaan villi?"

Yaqui oli vastaus tähän kysymykseen. Kun Gale huomasi sen, muisti hän aina nykyisen omituisen ajattelutapansa. Hänen mielensä oli niin tyhjä vanhoista mietteistä kuin tämä erämaa sivistyneistä ihmisistä. Ihmisen oli pakko tuntea villi niin hyvin kuin Gale tunsi yaquin, ennenkuin hän voi sanoa mitään ratkaisevasti, vaietakseen sitten kokonaan jonkun vaikutuksesta. Pitäessään silmällä yaquia oli Gale ensin huomannut hänessä sitkeähenkisyyttä, tyyneyttä, kestävyyttä ja voimaa, noita erämaan suomia ominaisuuksia, mutta mitä oli sanottava myöhemmästä ajasta, jolloin intiaanista oli muodostunut suurenmoinen olento, jolla oli omituiset kunnian, tasapuolisuuden ja rakkauden käsitteet. Gale epäili päätelmiään ja moitti itseään epäilystensä vuoksi.

Tuolla pimeässä istui tuo vaitelias, puolueeton ja tutkimaton yaqui. Hänen tummat kasvonsa ja silmänsä näkyivät selvästi tähtien valossa. Hän oli aina Galen läheisyydessä, syrjässä kuin varjo, mutta kumminkin lähettyvillä. Miksi? Gale oli aivan varma siitä, että intiaanilla oli yhtä paljon sydäntä kuin järkeäkin. Yaqui oli heti alussa asettunut Galen ja sattumain, työn ja vaarojen väliin. Hän oli valinnut tuon velvollisuuden vapaaehtoisesti eikä Gale voinut muuttaa eikä estää häntä. Hän ymmärsi intiaanin käsityksen velasta ja täytettävistä velvollisuuksista. Mutta siihen sisältyi jotakin muutakin, joka hämmästytti Galea. Yön tuntien kuluessa, ollessaan yksinään rinteellä, tunsi Gale, samoin kuin hän tunsi erämaan valtasuonen voimakkaan sykinnän, yaquissa olevan jotakin, joka veti häntä vastustamattomasti intiaaniin. Joskus hän katsoi ympärilleen nähdäkseen missä intiaani oli ja karkoittaakseen nuo omituiset painostavat epätodellisuuden ajatukset, eikä hänen milloinkaan tarvinnut hakea turhaan.

Siten kuluivat nämä loppumattoman pitkät yöt, joiden kuluessa Gale taisteli entisen mielentilansa saavuttamiseksi ja tuon äärettömän taivaan ja laajojen varjojen pimeän eristävän pyörteen aiheuttamaa lumousta vastaan, taisteli uskon, toivon ja rukouksiensa toteutumisen puolesta ja tuota alituisesti palaavaa luuloa vastaan, että he olivat vangitut erämaahan auttamattomasti, taisteli kovemmin kuin mitään muuta vastaan tuota salakavalaa, terävää, tyyntä ja tunteetonta itseään vastaan, joka koetti tunkeutua hänen ja hänen muistojensa väliin.

Mutta hän rupesi häviämään taistelussa, rupesi menettämään otteensa olennaisiin esineihin ja voimansa kestää horjumatta erämaan äärettömyyden ja hiljaisuuden raskaan ja säälimättömän painon alla.

Hän totesi sen toivottomasti, ja yön varjot näyttivät hänestä pyöriviltä vihollisilta, jotka huusivat: "Olette hukassa, hukassa, hukassa! Mitä odotatte? Sadettako? Olette vangitut erämaahan auttamattomasti!" Niin tuntuivat varjot ivailevan häntä äänettömästi.