Seuraavan päivän aamupäivän puolivälissä ontuivat paimenet keittiöstä kuistiin.
"Olen sairas mies, sanon sen teille", selitti Ladd, "ja minua on lihoitettava. Lientä! Pihviä! Sellaiset ruoat eivät vaikuta minuun senkään vertaa kuin tuuli. Haluan saada ainakin tynnyrillisen leipiä ja voita, suuren maljallisen perunamuhennosta kasviksien ja kastikkeen kera ja sitten suuren omenapiirakan. Saatte antaa minulle syötäväksi kaikkea muuta, mutta ei lihaa. En varmastikaan syö enää milloinkaan elämässäni lihaa ja lampaanlihan kappaleen näkeminenkin voi viedä minulta hengen… Jim, olit ennen hyvin halukas puolustamaan mielipiteitäni."
"Laddy, olen varmasti puolellasi molempine pyssyineni", vastasi Jim surullisesti. "Nälkäinenkö? Tuolta keittiöstä leviävä aamiaisen tuoksu toi niin paljon vettä suuhuni, että olin rykiä itseni jo kuoliaaksi. Meitä kohdellaan mielestäni hirveän töykeästi."
"Mutta minä olen sairas mies", vastusteli Ladd, "ja minä kaadun heti, ellei minulle anneta ruokaa. Nell, sinähän pidit minusta ennen."
"Voi, Laddy, pidänhän minä vieläkin."
"En voi uskoa sitä ollenkaan. Ei ainoakaan helläsydäminen tyttö voi sallia ihmisen nääntyä nälkään silmäinsä edessä… Katso Dickiä. Lyön vaikka vetoa, että hän on saanut jotakin syödäkseen, ehkä perunoita kastikkeen kera, piirakoita ja —"
"Laddy, Dick ei ole saanut enempää kuin tekään, tuskin niinkään paljon."
"Silloin kai hän on saanut paljon suukkosia, sillä muuten olisi hän heti kapinoinut tällaista ruokajärjestystä vastaan."
"Ehkä hän onkin", vastasi Nell punastuen, "ja jos luulette sen palauttavan teidätkin järkeenne, suostun — haluan —"
"Vaikka pidänkin sinusta niin äärettömästi, ovat mielestäni nyt kumminkin leipä ja voi suukkosia paremmat."