Kasvot kummittelivat Cameronin silmissä — erään naisen kasvot. Ne näkyivät hänelle sammuvan kenttätulen valkeassa sydämessä, ne kurkistelivat häntä varjoista, jotka liehuivat välkkyvän valon yläpuolella, ne seurasivat aavemaisesti hämärässä hänen ympärillään.
Tänä hetkenä, kun aurinko oli jo laskeutunut mailleen ja kuolon hiljaisuus vallitsi luonnossa, muistui Cameronin mieleen eräs tapahtuma, josta jo oli kulunut pitkä aika. Se oli sattunut hänelle eräässä kodissa Peoriassa; siellä oli hän loukannut erästä naishenkilöä ja menettänyt hänet, sillä hän oli rakastanut tätä liian myöhään. Cameron oli kullanetsijä, yksinäisyyttä tavoitteleva ja synkkiä kallioisia erämaita rakastava henkilö senvuoksi, että hän halusi oleskella yksinään muistellakseen entistä elämäänsä.
Ääni häiritsi Cameronin mietteitä. Hän kohautti päätään kuunnellakseen. Vieno tuuli lietsoi sammumaisillaan olevaa hiillosta, puhalsi kipinöitä ja valkoista tuhkaa sekä ohutta savua ympäröivään pimeyteen. Hänen aasinsa ei näyttänyt kumminkaan pelkäävän. Äkkiä rikkoi hiljaisuuden murmelin karjunta. Se oli omituista, villiä murinaa, ei mitään tavallista haukuntaa, vaan kovaäänistä suden ulvontaa, jossa oli kuin kaipaavaa valitusta. Kun se taukosi, valtasi Cameronin kauhea yksinäisyyden tunnelma. Ääni tuntui kaikuvan edelleen hänen mielessään. Hän ja tämä kuljeskeleva susi olivatkin veljeksiä.
Terävä-ääninen metallin kilinä kiviä vasten ja kavioiden pehmeä narina hiekassa aiheuttivat, että Cameron tarttui pyssyynsä ja läksi liikkeelle sammuvan kenttätulen äärestä. Hän oli jossakin asumattomalla rajaseudulla Sonoran ja Arizonan välillä, ja kullanetsijä, joka kesti tämän seudun kuumuuden ja hedelmättömyyden, joutui usein monenlaisiin vaaroihin.
Pari olentoa, jotka olivat ympäröivää pimeyttäkin tummemmat, lähestyi, muutti muotoaan ja päästyään nuotion valopiiriin osoittautuikin erääksi valkoiseksi mieheksi raskaasti kuormitettuine aaseineen.
"Hyvää iltaa!" huudahti tulija pysähtyessään katsoen Cameroniin. "Näin tulenne. Saanko leiriytyä tänne?"
Cameron tuli esille varjosta tervehtien vierastaan, jota hän luuli samanlaiseksi kullanetsijäksi kuin hän itsekin oli.
Hän oli pahoillaan, että hänen yksinäinen yövalvomisensa kenttätulen ääressä häiriytyi, mutta siitä huolimatta hän piti arvossa erämaan lakia.
Vieras kiitti häntä ja irroitti senjälkeen kantamuksen aasin selästä.
Sitten avasi hän matkalaukkunsa ja alkoi valmistella itselleen ateriaa.
Hänen liikkeensä olivat hitaat, mutta kumminkin hyvin täsmälliset.
Cameron katseli häntä vielä hieman vihaisesti, vaikkakin samalla myös uteliain ja kasvavin mielenkiinnoin. Nuotio alkoi palaa kirkkaasti ja sen valossa Cameron huomasi, ettei hänen vieraansa harmaasta tukasta huolimatta näyttänyt vanhalta, ja vaikka hänen hartiansa tosin olivatkin jo kumarassa, näytti hän vielä hyvin voimakkaalta.