Äkkiä kuuli hän putoavan veden kumeata kohinaa. Se tuntui nyt vapautuneen ontoista värisemisistä. Yaqui kiipesi muutamalle harjulle ja pysähtyi. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Gale erään pohjattoman kuilun reunalla, johon vesi syöksyi vaahdoten. Hänen hämmästynyt katseensa kulki tuota nopeaa ja kapeaa virtaa pitkin takaisin päin kiintyen lopulta erääseen mustaan, pyöreään ja kiehuvaan lammikkoon. Lähde oli suuri ja poreileva, ylempänä olevalta autiolta ylätasangolta tulevan maanalaisen joen muodostama aukko.
Yaqui oli vienyt Galen Forlorn Riverin lähteille.
Galen monenlaiset ajatukset eivät olleet nopeammat kuin hänen tuntemansa lumouksen väreet. Hän aikoi paaluttaa palstan täältä ja oli varma, ettei häntä siitä milloinkaan voitaisi häätää. Penkereihin kaivetut ojat ja jyrkkiin seiniin poratut aukot kuljettaisivat vettä laaksoon. Ben Chase oli rakennuttanut suuren säiliön, josta ei olisi mitään hyötyä, jos Gale vain haluaisi muuttaa Forlorn Riverin luonnollisen suunnan. Tuon salaperäisen erämaan joen alkulähde kuului nyt hänelle.
Yaquin kummallinen käyttäytyminen tukahdutti kumminkin hänen innostuksensa ja tyynnytti hänen kiihtyvät tunteensa. Intiaani näytti ihmettelevän, epäröivän ja muuttuvan vastahakoiseksi. Hänen omituiset silmänsä tarkastelivat tuota kiehuvaa lähdettä niinkuin ne eivät olisi uskoneet näkemäänsä todeksi. Gale ymmärsi heti, ettei yaqui ennen milloinkaan ollut nähnytkään Forlorn Riverin lähteitä. Jos hän jolloinkin oli kiivennyt tälle ylätasangolle, oli hän nähtävästi käynyt jossakin sen toisessa kohdassa, sillä tuo lähde oli selvästi hänelle outo. Hän tarkasteli huippuja, vuoren alempia jyrkänteitä ja läheisyydessä olevia maamerkkejä virkistääkseen muistiaan, mutta hän näytti epäröivältä eikä ollut varma, oliko hän oikeassa paikassa.
Sitten hän meni tuon tummaa, kiehuvaa vettä täynnä olevan lammikon sivu ja alkoi kiivetä erästä, muutamalle esiinpistävälle kalliolle johtavaa matalaa rinnettä, mutta silloin pysähdytti taas toinen oudostuttava ilmiö intiaanin. Hänen edessään oli rapautunut ja hajonnut kiviraunio, mutta kumminkin vielä senmuotoinen, että se voitiin todeta ihmisten rakentamaksi. Yaqui kiersi sitä kiertämistään, ja hänen uteliaisuutensa todisti hänen vieläkin epäröivän. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi löytänyt jotakin hämmästyttävää. Galekin ihmetteli tuon kiviraunion tarkoitusta. Oliko tässä joskus maailmassa ollut jonkun kullanetsijän paaluttama palsta?
"Huh!" murahti intiaani, ja vaikka tämä hänen huudahduksensa ei ilmaissutkaan tyydytystä, lopetti se varmasti hänen epäröimisensä. Hän viittasi keltaisen kivikielekkeen alla olevaan kallioseinään. Siinä oli himmeitä ihmisten tekemiä käden kuvia, jotka oli piirretty sormet hajalleen. Gale oli usein nähnyt tuollaisia piirustuksia erämaan kuilujen seinissä. Nähtävästi huomasi yaqui niistä, että hän oli saapunut etsimälleen paikalle.
Nyt muuttuivat intiaanin liikkeet nopeiksi, mikä kiinnitti senkinvuoksi huomiota, että yaqui kiiruhti harvoin. Gale seurasi jännitettynä hänen hommiaan. Intiaani haki jotakin kielekkeen alla olevasta hiekasta, ja kun hän oli löytänyt kahmalollisen pieniä, mustia kiviä, ojensi hän ne Galelle. Niiden paino hämmästytti Galea niin, että hän rupesi vapisemaan. Nyt otti intiaani rapautuneen kallionkielekkeen käteensä ja heitti sen vuorenseinään. Se halkesi. Hän tarttui palasiin ja näytti kirkkaita pintoja Galelle. Niissä oli keltaisia juovia, himmeitä pisteitä ja vihertäviä viivoja. Se oli kultaa.
Galen jalat rupesivat äkkiä vapisemaan niin että hänen oli pakko istuutua. Hän koetti koota kaikki nuo kivipalaset syliinsä. Kun hän kaivoi veitsellään mustia lohkareita, tuntuivat hänen sormensa hyvin kömpelöiltä. Hän löysi kultaa. Sitten hän tuijotti rinteelle ja laaksoon, jossa joki kiemurteli kadotakseen lopulta erämaahan. Mutta hän ei nähnyt mitään, sillä tämä todellisuus oli niin suloinen, ihmeellinen ja siunaava kuin toteutunut uni. Yaqui oli opastanut hänet kultapenkereelle. Gale oli tutkinut kivennäisiä sen verran, että hän näki heti tämän suonen suuren kultapitoisuuden. Ilo, jota hän tunsi, mykistytti hänet kokonaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat tuohon jaloon ja omituiseen intiaaniin, joka ei milloinkaan luullut voivansa maksaa velkaansa. Gale muisteli Beldingin nykyistä varattomuutta, Nelliä, joka oli itkenyt lähteen tuhoutumista, Laddya, joka ei voinut enää milloinkaan ratsastaa, Jim Lashia, joka oli vannonut pysyvänsä aina ystävänsä luona, Thornea ja Mercedestä, kaikkia noita ihmisiä, jotka olivat olleet hyviä hänelle, mutta jotka nyt olivat köyhiä. Nyt he kaikki tulisivat kumminkin rikkaiksi, sillä heistä tulisi hänen liiketovereitaan. Hän oli löytänyt Forlorn Riverin lähteet ja nyt oli hänellä vettä tarpeeksi. Yaqui oli rikastuttanut hänet kullalla. Gale halusi syöksyä rinnettä alas laaksoon kertomaan tätä ihmeellistä uutista.
Äkkiä hänen silmänsä selkenivät ja hän näki tuon kiviraunion. Hänen verensä tuntui ensin jäätyvän, mutta rupesi sitten polttamaan hänen suoniaan. Tuo merkkihän oli jonkun kullanetsijän kyhäämä. Mutta se oli vanha, hyvin vanha. Penkereellä ei oltu ikinä työskennelty. Rinne oli aivan tuntematon. Muuta merkkiä ei ollut, mutta tuostakin voitiin huomata, että joku kullanetsijä oli joskus maailmassa ollut täällä. Mutta mihin oli hän joutunut? Gale arvaili sitä kasvavin toivein, tyyntyen, mutta kumminkin levottomasti.
Yaquilta pääsi tuo matala, omituinen, harvinainen ja tahdoton huudahdus, joka jollakin tavoin aina merkitsi kuolemaa. Galea värisytti.