Eräänä kesäkuun aamuna istui Madeline kuistilla iloisten ystäviensä kanssa, kun Stillwell ilmestyi karja-aitauksesta johtavalle tielle. Hän ei ollut moneen päivään tullut neuvottelemaan Madelinen kanssa.
"Tuossa tulee Bill huolissaan", nauroi Florence.
Stillwell muistutti tosiaan ukkospilveä lähestyessään kuistia.
"Neiti Majesty, minä olen tosiaan alakuloinen", sanoi hän heti. "Ja minä tarvitsen koko joukon apua."
"Mikä nyt on vinossa?" kysyi Madeline hymyillen rohkaisevalla tavallaan.
"No, cowboyt ovat tulleet merkillisiksi. He olivat kaikki lakossa saadakseen lomaa. Mitä ajattelette siitä? Me olemme muuttaneet työmääriä, lyhentäneet työaikoja, antaneet yhdelle ja toiselle vapautta, palkanneet sekarotuisia ja totisesti tehneet kaikki, mitä voi ajatella. Mutta tämä loma-ajatus tuli pahemmaksi. He rupeavat sairaiksi. En ikipäivinä ole kuullut niin monista taudista. Ei edes Nels halua tehdä työtä näinä päivinä. Jollei olisi ollut Stewartia, en tiedä mitä olisin tehnyt."
"Miksi kaikki tämä äkillinen sairaus ja laiskuus?"
"No, katsokaahan! Jokainen luulee, että hänen ehdoton velvollisuutensa on hauskuttaa naisia."
"Tämä on tosiaan hienoa!" huudahti Dorothy.
"Stewart siis ei välitä olla apuna meidän hauskuttamisessamme?" kysyi Helen innokkaana.