"No, minä en luettele ratsastuksia, kiipeämistä ja golfia, mutta ne ovat välttämättömiä Arizonan matkoja varten. Haluan näyttää teille erämaan ja Aravaipa Cañonin. Meidän on ratsastettava ja laitettava itse ruokamme. Jos joku teistä on elossa niiden matkojen jälkeen ja haluaa enemmän, menemme ylös vuoristoon. Tahtoisin mielelläni tietää, mitä te kukin haluatte."
"Minä sanon sinulle", vastasi Helen nopeasti. "Dot tahtoo olla täällä sama kuin Idässäkin. Hän haluaa katsoa häveliäästi käteensä — ohimennen sanoen käteen, joka on toisen vankina — ja kuunnella miestä, joka puhuu runollisesti hänen silmistään. Elleivät cowboyt rakasta sillä tavoin, on Dotin vierailu pilalla. Sitten Elsie Beck haluaa vain, että meille kostetaan siitä, että raahasimme hänet tänne. Hän haluaa, että meille tapahtuisi jotakin hirmuista. Minä en tiedä, mitä on Edithin päässä, mutta siellä ei ole ainakaan huvittelun halua. Bobby haluaa olla lähellä Elsietä eikä mitään muuta. Boyd haluaa sitä, mitä hän aina on halunnut — ainoata, mitä on halunnut eikä ole saanut. Castletonilla on kauhean verenhimoinen halu tappaa joku."
"Minä selitän nyt, että haluan ratsastaa ja myös leiriytyä ulkosalla", vastusteli Castleton.
"Mitä minuun itseeni tulee", jatkoi Helen, "haluan — jospa vain tietäisin mitä haluan. No, minä haluan olla ulkosalla, päästä ulos, saada aurinkoa ja tuulta, saada vähän väriä valkoisiin kasvoihini. Haluan lihaa, verta ja elämää. Olen tuiki väsynyt!"
"Mikä toivomusten kirjavuus", sanoi Madeline.
"Ennen kaikkea haluamme, että tapahtuisi jotakin", päätti Helen.
"Rakas sisareni, ehkä sinä saat toivomuksesi täytetyksi", vastasi Madeline tyynesti. "Edith, olen utelias sinun halusi suhteen."
"Majesty, se on vain se, että haluan olla kanssasi hetken", vastasi vanha ystävä.
Tässä vastauksessa, jota seurasi tumma katsahdus, oli jotakin joka osoitti Edithin ymmärtävän Madelinea, osoitti myötätuntoa ja paljasti ehkä hänen oman levottoman sielunsa. Se teki Madelinen surulliseksi. Kuinka monta naista olikaan, joilla oli halu murtaa häkkinsä ristikot, mutta joilla ei ollut siihen rohkeutta.
Seuraavina päivinä oli väittelyn alaisena kysymys, saivatko Madelinen vieraat, hänen cowboynsa vai hän itse suurinta iloa yhdessäolosta. Ottaen huomioon cowboyden elämän yksitoikkoisuuden hän oli taipuvainen ajattelemaan, että he käyttivät parhaiten hetkeä hyväkseen. Stillwell ja Stewart olivat kuitenkin huomanneet tilanteen rasittavaksi. Karjatalon töitä oli jatkettava ja jotkut niistä lyötiin ikävästi laimin. Stewart yksin esti karjanhoitopuuhan joutumasta arveluttavasti takapajulle. Myöhään ja varhain hän oli satulassa ajaen laiskoja meksikolaisia, joita hän oli palkannut auttamaan.