Florence antoi kaukoputken Helenille ja pyysi häntä katsomaan.
"Kiitos", sanoi Helen. "Noin, nyt minä näen hänet. Mikä suurenmoinen hevonen! Miten hiljaa se seisoo! Sehän näyttää kiveen veistetyltä!"
"Annahan minun katsoa", sanoi Dorothy Coombs innokkaasti.
Helen antoi hänelle kaukoputken:
"Sinä voit katsoa, mutta siinä on kaikki. Hän on minun. Minä näin hänet ensiksi."
Sen jälkeen oli Madelinen naisvierailla kiistaa kaukoputkesta ja kolme heistä kerskui iloisesti, etteivät he välittäneet Helenin omavaltaisesti otetuista oikeuksista. Madeline nauroi muiden mukana tarkastaessaan Stewartin tummaa hahmoa ja hänen taivasta vasten kuvastuvia ääriviivojaan. Hänen mieleensä tuli ajatus, joka ei mitenkään ollut uusi tai omituinen — hän ihmetteli, mitä Stewartilla oli mielessään, kun hän oli siinä yksinäisyydessä ja katseli erämaata sekä tummenevaa länttä. Pian cowboy käänsi hevosensa ja ratsasti alas varjoon.
"Majesty, oletko suunnitellut jotakin hauskaa, jotakin kiihottavaa meille", kysyi Helen.
Hän oli levoton ja hermostunut eikä näyttänyt voivan istua hiljaa hetkeäkään.
"Saat kyllä hauskaa, kun saan näytetyksi teille kaiken", vastasi Madeline.
"Mitä esimerkiksi?" kysyivät Helen, Dot ja rouva Beck yhteen ääneen.