Ollakseen mies oli Castleton pienikokoinen. Punerva ihonväri, pienet kullanväriset viikset ja raskaat silmäluomet, jotka aina olivat alhaalla, saivat hänet näyttämään uneliaalta. Hän oli moitteeton ja turhantarkka. — Robert Weede oli jokseenkin suuri, kukoistava nuori mies, joka oli huomattava vain hyvän luonteensa takia. Ottaen mukaan Boyd Harveyn, sievän, kalpeakasvoisen pojan, jolla oli sellaisen miehen huoleton hymy, jolle elämä oli ollut helppoa ja miellyttävää, oli seurue täydellinen.
Kun seurue kokoontui kuistille, oli kuumuus jo vähentynyt ja punainen aurinko oli laskemassa punaisen erämaan yli. Se ettei kuulunut puhetta ja että hiljaisuus vähitellen syveni, todisti auringonlaskun vaikuttaneen vieraisiin. Juuri kun punaisen juovan viimeinen kaarre hävisi hämärän Sierra Madresin taakse ja kultainen iltarusko alkoi leimuta kirkkaammin, katkaisi Helen hiljaisuuden.
"Tuolla kiipeää hevonen kukkulalle. Katsokaa, se on ylhäällä! Sillä on ratsastaja!"
Madeline tiesi ennen kuin katsoikaan, kuka ratsastaja oli. Mutta hän ei tiennyt, miten hänelle oli tullut tavaksi pitää miestä silmällä alati.
"Mitä hän tekee? Kuka hän on?" kysyi utelias Helen.
"Hän on Stewart, minun oikea käteni", vastasi Madeline. "Joka päivä, kun hän on karjatalolla, ratsastaa hän tuonne auringon laskiessa. Luulen että hän pitää ratsastuksesta ja näköalasta, mutta hän meneekin kai silmäilemään laaksossa olevaa karjaa."
"Onko hän cowboy?" kysyi Helen.
"Kyllä varmasti", vastasi Madeline naurahtaen. "Kunhan kuulet Stillwellin puhuvan…" Madeline huomasi välttämättömäksi selittää, kuka Stillwell oli ja mitä tämä ajatteli Stewartista. Ja kun hän kerran tuli puhuneeksi asiasta, lisäsi hän omasta aloitteestaan muutamia yksityiskohtia Stewartin maineesta.
"El Capitan. Kuinka mielenkiintoista!" mietiskeli Helen. "Millaiselta hän näyttää?"
"Hän on mainio."