"Kun Stewart näyttää tuollaiselta, on hän ratsastanut", sanoi Florence. "Mutta kun hänen hevosensa näyttää tuollaiselta, on hän varmasti kulkenut kilpaa tuulen kanssa."
Madeline katseli, kun väsynyt hevonen ja ratsastaja menivät horjuen polkua alas. Mikä sai hänet miettiväksi? Enimmältä osaltaan oli se jotakin uutta, äkillistä tai selittämätöntä, joka nostatti hänen mielensä. Tällä hetkellä oli Stewartin katse vaikuttanut Madelineen. Stewart oli katsonut häneen, ja vanha polttava, selittämätön tuli, tummuus, oli kadonnut miehen silmistä. Ne olivat äkkiä olleet kauniit. Katse ei ollut kuvastanut hämmästystä tai ihailua, ei myöskään rakkautta. Madeline oli tottunut, liian tottunut noihin kaikkiin kolmeen. Se ei ollut intohimon tuijotusta, sillä semmoisessa ei ollut mitään kaunista. Madeline punnitsi asiaa ja huomasi, että Stewartin silmät olivat ilmaisseet omituista ylpeyden iloa. Sellaista ilmettä ei Madeline ollut milloinkaan ennen kohdannut kenenkään miehen katseessa. Luultavasti sen omituisuus oli syynä hänen punastumiseensa. Mitä kauemmin hän eli näiden ulkoilmaihmisten keskuudessa, sitä enemmän he hämmästyttivät häntä. Erityisesti, miten käsittämätön oli cowboy Stewart! Miksi tuon miehen piti tuntea ylpeyttä tai iloa nähdessään hänet?
Florencen huudahdus sai Madelinen taas tarkkaamaan lähestyvää autoa. Se oli nyt rinteellä kuljettuaan jonkin mailin pitkää, asteittain viettävää maata. Kaksi keltaista tomupilveä näytti syöksyvän esiin vaunun takaa ja vyöryvän ylös.
"Haluaisin tietää, miltä tuntuu kulkea maili minuutissa", sanoi Florence. "Varmasti tahdon, että Link ottaa minut mukaan. Oi, katsokaahan hänen tuloaan!"
Auto muistutti valkoista hirviötä ja ellei olisi ollut tomua, olisi se näyttänyt purjehtivan ilmassa. Matala, suriseva ääni kuului ja tuli kovemmaksi. Madeline erotti harmaan joukon ihmisiä, jotka oli sullottu vaunun sisälle. Paitsi ajajaa oli siellä seitsemän matkustajaa, jotka näyttivät olevan heräämässä elämään, liikkuen ja huudellen harsojen, vaippojen ja tomusuojusten alta. Madeline astui kuistin eteen.
Helen Hammond oli kolme vuotta nuorempi kuin Madeline. Hän oli hoikka ja sievä tyttö. Hän ei muistuttanut sisartaan muussa kuin ihon valkeudessa ja hienoudessa, koska hän oli enemmän ruskeasilmäistä, ruskeatukkaista tyyppiä. Päästyään hengästyksestään hän alkoi puhua.
"Majesty, ystäväiseni, minä olen täällä! Sinä olet aloittanut hyvin. Minä olen suorastaan typertynyt. Minä odotin löytäväni sinut vanhana ja homsumaisena. Majesty, sinä olet loistava ja vahva. Mitä sinulle on tapahtunut? Mikä on muuttanut sinut? Tämä kaunis huone, nuo ihanat ruusut tuolla ulkona! Luulen että olet valmistanut itsellesi kodin täällä. No niin, tunnustahan. Tiedän, että olen aina ollut itsekäs, mutta jos sinä olet onnellinen täällä, olen minä iloinen."
Madelinelle tuotti mielihyvää kuulla vierailtaan ylistyslauluja kauniista kodista sekä havaita lämmintä mielenkiintoa siihen.
Castleton oli ainoa, joka ei osoittanut hämmästystä. Hän tervehti Madelinea täsmälleen samalla tavoin kuin viimeksi nähdessään hänet Lontoossa. Madeline huomasi yllätyksekseen, että hänestä oli mieluista tämän miehen uudelleen kohtaaminen. Hän havaitsi pitävänsä tästä järkähtämättömästä englantilaisesta. Odottamatta nousi eloon hänen vanha tyttömäinen rakkautensa nuorempaa sisarta kohtaan ja sen mukana tuli mielenkiinto näihin puoleksi unohdettuihin ystäviin sekä lämmin kunnioitus Edith Waynea, kouluaikojen hyvää ystävää kohtaan.
Helenin seurue oli pienempi kuin Madeline oli odottanut. Helen oli huolellisesti valinnut joukon hyviä ystäviä, jotka Madeline tunsi hyvin. Edith Wayne oli ylimyksellinen tummaverikkö, vakava nainen. Rouva Carrollton Beck, yksinkertainen, vilkas henkilö, oli ollut seurueen "esiliinana". Neljäs ja viimeinen nainen oli neiti Dorothy Coombs — Dot, joksi muut sanoivat häntä — nuori nainen.