"Teidän sisarenne halusi kokea jännitystä, eikö niin? Ja he kaikki halusivat sitä. Luulen että he ovat ruvenneet saamaan sitä", vastasi Stillwell.
Vähemmässä kuin puolessa tunnissa jälkeenpäin tuli Madeline taas kuistille ja tapasi Florencen siellä.
"Oi, sinä näytät tosiaan rakastettavalta!" huudahti Florence äkillisen mielijohteen kannustamana tuijottaessaan Madelinea silmät selällään. "Ja jollakin tavoin niin erilaiselta!"
Madeline hymyili hieman surullisesti. Ehkä silloin, kun hän oli pukeutunut tuohon hienonhienoon valkoiseen pukuun, hän oli omaksunut jotakin siitä käytöstavasta, joka sopi sen pitäjälle. Hän ei voinut vastustaa halua näyttää taas sorealta näiden erinomaisen tarkasti arvostelevien ystävien silmissä. Surullinen hymy oli tarkoittanut päiviä, jotka olivat menneet. Hän näet tiesi että se, mitä ylhäisö kerran oli suvainnut sanoa hänessä kauneudeksi, oli tullut kolminkertaiseksi sen jälkeen kuin se viimeksi oli nähty seurusteluhuoneessa. Madelinella ei ollut ollenkaan jalokiviä puvussaan, mutta hän oli kiinnittänyt vyötäisilleen kaksi suurta tulipunaista ruusua. Kuolleenomaista valkoista vasten kuvastui niissä erämaan elämä, tuli ja punaisuus.
"Link on mennyt vanhalle karjantarkastustielle", sanoi Florence, "ja, oi, hänhän totisesti osaa ajaa tuota autoa!"
Valkoinen täplä ja pitkä tomujuova näyttäytyivät alhaalla laaksossa. Ne suuntautuivat nyt melkein suoraan karjataloa kohti. Madeline huomasi sen kasvavan suuremmaksi hetki hetkeltä ja hänen intonsa kasvoi sitä mukaa. Sitten kavioiden kopse sai hänet kääntymään.
Stewart tuli ratsastaen mustalla hevosellaan. Hän oli ollut poissa tärkeän tehtävän takia, ja hänen asiansa oli vienyt hänet kansainväliselle rajaviivalle. Hänen tulonsa ennen odotettua aikaa oli Madelinelle mieluista, sillä se merkitsi, että hänen tehtävänsä oli saatu onnelliseen päätökseen. Musta hevonen pysähtyi väsyneenä ja tomuinen ratsastaja astui alas.
Madeline tuli portaille. Stewart kääntyi hänen puoleensa otettuaan kimpun papereita satulalaukusta. Tomua tulvahti miehen sombrerosta, kun hän otti sen päästään.
"Tässä ovat tiedonannot, neiti Hammond", ilmoitti hän.
Kun Madelinen terävä katse etsi Stewartin tomukuoren peittämiä kasvoja, kohtasi hän miehen peittelemättömän ja avomielisen katseen. Hänen oma katseensa ei väistynyt vaikka hän tunsi kuuman nousevan poskilleen. Madeline punastui hyvin harvoin. Ja nyt oikea punastus leimusi hänen kasvoillaan. Se oli ärsyttävää, koska se oli käsittämätöntä. Hän otti paperit vastaan Stewartilta ja kiitti. Toinen kumarsi ja vei sitten mustansa polkua alas karja-aitauksia kohti.