"Älkää jättäkö sitä ajatusta", keskeytti Stillwell. "Jättäkää pojat minulle. He eivät saata teitä häpeään, neiti Majesty. He tulevat olemaan suurenmoisia. Tämä tulee voittamaan kaikki näytelmät, mitä ikinä olette nähnyt."
"Luulen, että niin käy", vastasi Madeline. Hän oli yhä epätietoinen suunnitelmastaan, mutta vanhan karjanhoitajan innostus oli tarttuvaa. "Vieraani saapuvat toukokuun yhdeksäntenä. Varustakaamme sillä välin karjatalo kuntoon tätä hyökkäystä varten."
Iltapäivällä toukokuun yhdeksäntenä, ehkä puoli tuntia sen jälkeen kun Madeline oli saanut puhelintiedon, joka ilmoitti vieraiden tulleen El Cajoniin, kutsui Florence hänet kuistille. Stillwell oli siellä kasvot hymyn rypistäminä ja katsoi kaukaiseen laaksoon. Kaukana, ehkä kahdenkymmenen mailin päässä, nousi ohut valkoinen tomuviiru laakson pohjasta ja kohosi taivaalle.
"Katso!" sanoi Florence kiihtyneenä.
"Mikä nyt on?" kysyi Madeline.
"Auto!"
"Eihän toki! Onhan vain pari minuuttia siitä kun soitettiin ja sanottiin, että seurue oli juuri saapunut."
"Katsohan kaukoputkella", sanoi Florence.
Kaukoputki sai Madelinen vakuuttuneeksi, että Florence oli oikeassa.
"Stillwell!" huudahti hän. "Pelkään, että luovun aatteestani. Mikä sai minut ryhtymään siihen?"