Äkkiä Russ, terävävainuinen hirvikoira, nosti päätään ja murisi. Madeline pelkäsi, että se oli haistanut villikissan. Hän rauhoitti sitä ja katseli ympärilleen. Kummallakin puolen oli epätasainen rivi jykeitä kivilohkareita, jotka olivat rapautuneet irti kallionhuipuista. Aukea oli avonainen ja ruohoinen, siellä täällä mänty tai vierinkivi. Pääsytie näytti menevän kanjonien ja harjanteiden muodostamaan erämaahan. Katsoessaan siihen suuntaan Madeline näki naisen solakan, tumman vartalon tulevan hiipien mäntyjen alla. Madeline oli kummastuksissaan ja sitten peloissaan, sillä hiipiminen puulta puulle ei voinut olla rehellistä.
Pian tuli naisen luokse pitkä mies, joka kantoi myttyä ja ojensi sen naiselle. He kulkivat eteenpäin aukealle ja näyttivät puhelevan vakavasti. Madeline tunsi Stewartin, hän tarkkasi lähestyvää paria. Sitten hän tunsi myös naisen. Pieni, tumma pää, ruskeat kasvot, suuret silmät — Madeline näki ne selvästi — kuuluivat meksikolaistytölle Bonitalle. Stewart oli kohdannut hänet täällä. Tässä oli Stewartin yksinäisten retkien salaisuus, joita hän oli tehnyt siitä asti kun oli tullut Madelinen työhön. Tämä yksinäinen aukea oli kohtauspaikka. Stewart piti Bonitaa täällä piilossa.
Madeline nousi rauhallisesti, viittasi koirille ja meni takaisin polkua pitkin leirille päin. Hänen hämmästyksensä vaihtui suruksi, koska Stewartin muuttuminen ei ollut ollut täydellinen. Suru väistyi sietämättömän vastenmielisyyden tieltä: sill'aikaa kun hän oli haaveksinut cowboysta, uneksinut hyvästä vaikutuksestaan häneen, cowboy oli ollut kiero. Se loukkasi häntä. Stewart ei ollut hänelle ollut mitään, ajatteli hän, ja kuitenkin hän oli ollut ylpeä miehestä. Hän koetti miettiä asiaa, olla cowboylie oikeamielinen, vaikka ajatukset kehoittivat häntä karkottamaan miehen ja kaikki hänelle kuuluvan pois mielestä. Ja hänen yrityksensä tuntea myötätuntoa ja vähennellä asian merkitystä epäonnistuivat täydellisesti. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän poisti Stewartin ajatuksistaan.
Madeline ei ajatellut Stewartia ennen kuin tämä ilmestyi hänen tielleen myöhään eräänä iltapäivänä hänen lähtiessään teltasta ja liittyäkseen vieraitten joukkoon.
"Neiti Hammond, minä näin jälkenne polulla", sanoi Stewart innokkaasti. Hänen äänensävynsä oli kevyt ja luonnollinen. "Luulen — no, varmaankin saitte sen ajatuksen…"
"En halua selitystä", keskeytti Madeline.
Stewart hätkähti. Hänen käyttäytymisensä muistutti vanhaa kylmää julkeutta. Kun hän katsoi Madelinea, muuttui hänen käytöksensä nopeasti.
Mikä hävyttömyys, ajatteli Madeline, tulla vieraiden nähden antamaan selitystä käytöksestään! Madeline tunsi sisäisen tulenleimahduksen, joka oli niin tuskallinen, niin omituinen, niin käsittämätön, että hänen mielensä meni sekaisin. Sitten hänet valtasi suuttumus, ei Stewartia, vaan itseään kohtaan siitä, että jokin saattoi herättää hänessä tällaista kiihtymystä. Hän seisoi ulkonaisesti kylmänä ja levollisena, ylpeä katse Stewartiin kohdistettuna, mutta sisältä hän paloi raivosta ja häpeästä.
"Ei tosiaan ole tarkoituksenani, että ajattelisitte…" Stewart alkoi kiihkeästi, mutta, keskeytti puheensa ja hitaasti leviävä tumma puna täplitti hänen kaulansa ja poskensa.
"Mitä te teette tai ajattelette, Stewart, ei liikuta minua ollenkaan."