"Neiti — neiti Hammond! Ettehän luule…" sammalteli Stewart.
Puna väistyi hänen kasvoiltaan jättäen ne kalpeiksi. Hänen silmänsä näyttivät rukoilevilta. Niissä oli jonkinlainen pelokas katse, joka vaikutti Madelineen suuttumuksesta huolimatta. Stewartissa oli jotakin poikamaista. Tämä astui askelen eteenpäin ja ojensi kätensä Madelinea kohti tehden liikkeen, jossa oli nöyryyttä ja kumminkin jonkinlaista arvokkuutta.
"Mutta kuulkaa! Älkää välittäkö nyt, mitä te — te ajattelette minusta. On hyvä syy…"
"En halua ollenkaan kuulla syytänne."
"Mutta teidän pitäisi", jatkoi cowboy itsepintaisesti.
"Herra!"
Stewartissa tapahtui toinen nopea muutos. Hän hätkähti rajusti. Tumma veritulva varjosti hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä leimahti kimallus. Hän astui kaksi pitkää askelta — hän näytti kohoavan Madelinen yli.
"En ajattele itseäni", jyrisi hän. "Tahdotteko kuunnella?"
"En", vastasi toinen ja hänen äänensä oli jäätävän ylpeä. Tehden keveän, lähtömerkiksi tarkoitetun liikkeen, jonka päättäväisyydestä ei voinut erehtyä, hän kääntyi selin Stewartiin. Sitten hän liittyi vieraittensa joukkoon.
Stewart seisoi liikkumatta. Sitten hän kohotti kättään, jossa piti sombreroaan, kohotti sitä ja heitti sombreron maahan. Hän nousi mustan hevosensa luo ja paiskasi satulan sen selkään. Harpatessaan hakemaan ohjaksia, jotka riippuivat eräässä pensaassa, hän juoksi muuatta cowboyta vastaan, joka koetti väistää kömpelösti.