"Minä menen ulos", sanoi Madeline.
"Ei, et mene", vastasi veli. "Se ei ole sopiva paikka sinulle."
"Minä menen."
Madeline katsoi suoraan veljeensä.
"Madeline! Mitä tämä on? Sinä näytät… Ulkona tulee syntymään hälinä. Ehkä siellä tulee tappelu. Sinä et voi tehdä mitään. Sinä et saa mennä!"
"Ehkä minä voin estää hälinän", vastasi toinen. Lähtiessään patiolta hän huomasi, että Alfred, Florence ja cowboyt takanaan, oli lähdössä seuratakseen häntä. Kun hän tuli kuistille, kuuli hän miesten olevan vihaisessa väittelyssä. Sitten, nähdessään Bonitan avuttomana ja julmasti sidottuna hevosen selkään — kalpeana, tukka epäjärjestyksessä ja kärsivänä — tunsi Madeline sitä väristystä, jota tuon tytön näkeminen hänelle tuotti. Se katosi antaen tilaa tuskalle, sille kivulle, joka häntä hävetti. Mutta melkein heti, kun hän näki kuolemantuskan Bonitan kasvoilla, hänen pienet ruskeat kätensä veren tahraamina, valtasi Madelinen sääli onnetonta tyttöä kohtaan ja naiselle ominainen oikeutettu suuttumus siitä, että hänen omaa sukupuoltaan olevaa ihmistä kohdeltiin niin raa'asti.
Miehen, joka piti Bonitan hevosen suitsia, Madeline tunsi siksi suuriruumiiseksi, kuulapäiseksi guerillaksi, joka oli löytänyt viinikorin lähteestä leirillä. Etualalla olevan teräväpiirteisen, punasilmäisen ja pujopartaisen hän tunsi El Cajonin sheriffiksi.
Madeline epäröi ja pysähtyi keskelle kuistia. Alfred, Florence ja monet muut seurasivat häntä ulos.
"No niin, Pat Hawe, mikä panee sinut raivoamaan kuin hullun härän?" kysyi Stillwell.
"Pysy nahoissasi, Bill", vastasi Hawe. "Sinä tiedät miksi tulin. Olen odottanut sopivaa aikaa. Mutta minä olen valmis nyt. Olen täällä pidättääkseni rikollisen."