"Luulenpa sitten, että tulen huomenna takaisin ottamaan lääkkeeni", vastasi toinen.
"Uskallapas vain!" huudahti Florence.
Stewart meni ulos ja sulki oven.
"Neiti Hammond, te — te ette tiedä, miten tämä koskee minuun", sanoi Florence. "Mitä te ajattelettekaan meistä! On niin onnetonta, että teille sattui tämä. Nyt teillä ehkä ei ole rohkeutta jäädä. Neiti Hammond, Gene Stewart on paholainen, kun on juovuksissa. Yhtä kaikki tiedän, että hän ei tarkoittanut mitään pahaa. Tulkaa nyt, älkää ajatelko sitä enää." Hän otti lampun ja vei Madelinen pieneen huoneeseen. "Tämä on Lännen tapaan", jatkoi hän hymyillen osoittaessaan harvoja huonekaluja, "mutta te voitte levätä. Olette aivan turvassa. Ettekö antaisi minun auttaa itseänne riisuutumaan — enkö voisi tehdä jotakin hyväksenne?"
"Olette hyvin ystävällinen, kiitos siitä, mutta minä voin tulla toimeen", vastasi Madeline.
"No hyvää yötä sitten. Mitä pikemmin menen, sitä pikemmin pääsette levolle. Koettakaa unohtaa, mitä on tapahtunut. Ja ajatelkaa minkä mainion yllätyksen valmistatte veljellenne huomenna."
Näin sanoen hän pujahti ulos ja sulki oven.
Kun Madeline pani kellonsa piirongille, huomasi hän, että se oli jo yli kahden. Tuntui olevan pitkä aika siitä kun hän oli lähtenyt junasta. Kun hän oli vääntänyt lampun sammuksiin ja ryöminyt väsyneenä vuoteeseen, tunsi hän, mitä oli olla liian väsynyt. Hänen aivonsa surisivat.
Tuhansia toisiaan pois tunkevia mielteitä tuli, meni ja palasi taas. Siinä oli junan jyrinää, tömisevien kavioiden ääntä, hänen veljensä kasvojen kuva sellaisena kuin hän oli ne viimeksi nähnyt viisi vuotta sitten, pitkä himmeä valorivi, hopeakannuksien kilinä, yö, tuuli, pimeys, tähdet, tukahdutettu laukaus, kuolemantuskaa osoittava valittaminen, naisen korvia särkevä huuto.
Tämä muistojen vuorovesi vyöryi Madelinen yli uudestaan ja uudestaan sekä menetti asteittain voimansa ja katosi. Kaikki tuska katosi ja hän tunsi olevansa tuuliajolla. Kuinka pimeä huone olikaan, ja hiljaisuus oli kuin vaippa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Hän oli tullut toiseen maailmaan. Hän ajatteli vaaleatukkaista Florencea ja Alfredia ja heitä ihmetellessään hän vaipui uneen.