Hänen hevosensa heitteli päätään, heilutti harjaansa ja pieksi hännällään kärpäsiä. Madeline istui selkä puuta vasten ja otti sombreron päästään. Lauhkea tuulenhenki, joka löyhytti hänen kuumia kasvojaan ja puhalteli hänen hiussuortuviaan, oli virkistävän viileä. Hän kuuli karjan hitaan poljennan sen mennessä juomaan. Ääni häipyi, ja mesquitelehto näytti olevan eloton.
Äkkiä Majesty nosti korvansa pystyyn ja korskahti. Madeline kuuli kavioiden hidasta kuminaa. Hevonen lähestyi järven puolelta. Madeline oli oppinut olemaan varovainen ja nousten Majestyn selkään hän käänsi hevosen aukeata paikkaa kohti. Hetkistä myöhemmin hän tunsi olevansa iloinen varovaisuudestaan, sillä katsoessaan puiden välistä hän näki Stewartin ohjaavan hevosta lehtoon. Madeline olisi yhtä mielellään kohdannut guerillan kuin tämän cowboyn.
Majesty oli ruvennut ravaamaan, kun kimeä vihellys tunki läpi ilman. Hevonen hypähti ja pyörtäen ympäri se hyökkäsi takaisin mesquiteja kohti. Madeline puhui sille, huusi sille vihaisesti ja veti kaikin voiminsa suitsista, mutta oli avuttoman kykenemätön pysäyttämään sitä. Se hirnui. Silloin Madeline ymmärsi, että Stewart, sen vanha isäntä, oli kutsunut eikä mikään voinut kääntää sitä. Hevonen syöksyi puiden välissä olevaan aukkoon ja seisahtui Stewartin eteen.
Stewart oli karkeassa puvussa matkaa varten ja talutti jäntevää hevosta, joka oli satuloitu ja kuormitettu. Kun Stewart Madelineen katsomatta pani käsivartensa Majestyn kaulan ympärille ja painoi kasvonsa hevosen aaltoilevaa harjaa vasten, alkoi tytön sydän lyödä nopeasti. Stewart näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Cowboyn silmät olivat kiinni. Hänen tummat kasvonsa lientyivät, kadottivat kovuutensa, rajuutensa ja surullisuutensa ja tulivat hetken ajaksi kauniiksi.
Madeline arvasi heti, mitä kaikki tarkoitti. Cowboy oli lähdössä karjatalolta ja tämä oli hänen jäähyväisensä hevoselleen. Himmeä verho laskeutui Madelinen silmien eteen, hän pyyhkäisi sen nopeasti pois ja se tuli takaisin kosteana ja sumentavana. Hän käänsi kasvonsa häveten kyyneleitä, jotka Stewart saattaisi nähdä. Hän oli surullinen cowboyn tähden. Tämä oli menossa pois ja tällä kertaa menisi hän iäksi. Kuin kylmän säilän pisto tunki tuska Madelinen sydämen lävitse. Hän vapisi jonkin tuntemattoman partaalla.
"Haluan puhua teille", sanoi Stewart.
Madeline hätkähti, kääntyi cowboyhin päin ja näki nyt aiemman Stewartin, miehen, joka muistutti heidän ensimmäistä kohtaamistaan El Cajonissa.
"Haluan kysyä teiltä jotakin", jatkoi cowboy. "Olen halunnut saada tietää jotakin. Siksi olen viivytellyt täällä. Te ette ole milloinkaan puhunut minulle, milloinkaan huomannut minua, milloinkaan antanut minulle tilaisuutta kysyä teiltä asiaani. Mutta nyt minä menen — menen rajan yli. Ja minä haluan tietää. Miksi ette antanut minun puhua?"
Stewartin sanojen aikana se kiihkeä häpeäntunne, nyt kymmenkertaisesti tukahduttavampana, syöksyi hänen ylitseen nostaen tulipunan aallon hänen ohimoilleen. Purren huuliaan tempaisi hän Majestyn suitsia, löi sitä piiskalla ja kannusti sitä. Stewartin rautainen käsi piti hevosta paikallaan. Madeline löi kiihkon puuskassa Stewartin kasvoihin, iski harhaan, löi uudestaan ja osui. Yhdellä nykäisyllä, vetäen hänet melkein satulasta, kiskaisi cowboy ruoskan hänen käsistään. Enemmän kuin tämä teko hänen katseensa rauhoitti Madelinen raivoa.
Madeline taisteli itsensä kanssa saavuttaakseen vallan ylitseen. Tämä mies ei sallinut, että häneltä kiellettiin jotakin. Ei milloinkaan ennen ollut hänen kasvojensa kovuus, näiden erämaan miesten piikiven vahva kovuus, vaikuttanut Madelineen näin. Stewart näytti tuimalta, menehtyneeltä, katkeralta. Tumma varjo oli muuttumassa harmaaksi — harmaus intohimon tuhanväriin. Läpitunkevat silmät, jotka cowboy kohdisti häneen, polttivat häntä ja kulkivat hänen lävitseen ikään kuin toinen olisi katsonut hänen sieluunsa. Madelinen naisellinen vaisto, joka oli yhtä terävä kuin hänen katseensa, ilmaisi hänelle, että Stewart oli tuolla hetkellä käsittänyt katkeran, lopullisen totuuden.