Kolmannen kerran cowboy toisti kysymyksensä hänelle. Madeline ei vastannut, hän ei voinut puhua.
"Te ette tiedä, että minä rakastan teitä — vai tiedättekö?" jatkoi cowboy kiihkeästi. "Ettekö voi huomata, että minä olen ollut toinen mies rakastaessani teitä, tehdessäni työtä teille, eläessäni teille? Te ette tahdo uskoa, että minä olen kääntänyt selkäni vanhalle villille elämälle, että minä olen ollut siivo, kunniallinen, onnellinen ja hyödyllinen."
Madeline oli mykkänä. Hän kuuli sydämensä jyskyttävän korvissaan.
Stewart hyppäsi hänen luokseen. Cowboyn voimakas käsi sulkeutui hänen käsivartensa ympäri.
"Te luulette, että minä pidin Bonitaa vuorilla, että minä menin salaa kehtaamaan häntä, että koko ajan, kun olin palveluksessanne, minä olin… Oi, minä tiedän mitä te ajattelette! Nyt sanokaa se!"
Sokaistuna, kokonaan intohimon tulisessa puristuksessa, voimatta pysäyttää sen sanan esiinsyöksymistä, joka oli sekä häpeällinen että paljastava ja kohtalokas, Madeline huusi:
" Kyllä!"
Cowboy oli väkivalloin vääntänyt tämän sanan häneltä, mutta ei ollut kylliksi terävä, kylliksi perehtynyt naisen vaikuttimien salaperäisyyteen arvatakseen hänen vastauksensa syvällisen merkityksen.
Stewartista sanalla oli vain kirjaimellinen merkitys, joka vahvisti sen häpeän, mikä tytön mielestä häntä tahrasi. Laskien Madelinen käsivarren hän väistyi poispäin — omituinen teko siltä villiltä ja raa'alta mieheltä, joksi Madeline hänet arvosteli.
"Mutta eräänä päivänä te puhuitte uskosta", puhkesi cowboy. "Te sanoitte, että maailman suurin asia on usko ihmisluonteeseen. Te sanoitte, että parhaat miehet ovat ne, jotka ovat vaipuneet alhaalle ja nousseet. Te sanoitte, että teillä oli uskoa minuun!"