Cowboyn moite, jossa ei ollut katkeruutta eikä pilkkaa, oli ruoskanläimäys Madelinen vanhalle itsekkäälle luulolle oikeudenmukaisuuteen. Hän oli saarnannut kaunista periaatetta, jonka mukaan hän ei ollut elänyt. Hän ymmärsi cowboyn nuhteen, hän ihmetteli ja epäröi, mutta loukkaus hänen ylpeyttään vastaan oli ollut liian suuri, riehunta hänen rinnassaan oli ollut liian kuohuttava ja raju, hän ei voinut puhua, hetki meni ohi ja sen mukana Stewartin karkea loisto.
"Teidän mielestänne minä olen halpamainen", sanoi cowboy. "Te ajattelette sitä Bonitan asiaa! Ja koko ajan minä olen ollut… Minä voisin saada teidät häpeämään — voisin sanoa teille…"
Hänen huulensa muodostivat kapean, katkeran viivan. Hänen kasvojensa kuohuntaa seurasi hartioiden kouristuksentapainen vääntyminen. Se osoitti sisäistä taistelua, joka melkein masensi hänet.
"Ei, ei!" huohotti hän. Sitten hän hypähti suoraksi. "Mutta minä tahdon olla se mies, joksi minua ajattelette!"
Hän tarttui Madelinen käsivarteen rajuin ja voimakkain ottein, nykäisi tytön satulasta syliinsä. Madeline putosi alas, rinta cowboyn rintaa vasten, pääsemättä vapaaksi jalustimista ja hevosesta. Siinä hän riippui aivan voimatonna. Raivoisana ja kiemurrellen hän tempoi päästäkseen vapaaksi. Kaikki, minkä hän voi saada aikaan, oli vain kohottautua nähdäkseen toisen kasvot. Se melkein lamautti hänet. Aikoiko cowboy tappaa hänet? Stewart kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi häntä tiukempaan, likemmäksi itseään. Madeline tunsi cowboyn sydämen jyskytyksen, hänen omansa tuntui jäätyneen. Mies painoi palavat huulensa hänen huulilleen. Se oli pitkä, kauhea suudelma. Madeline tunsi toisen vapisevan.
"Oi Stewart! — Minä — rukoilen — teitä — antakaa — minun mennä!" kuiskasi hän.
Toisen valkoiset kasvot näkyivät hänen kasvojensa yläpuolella. Hän sulki silmänsä. Stewart antoi suudelmien sataa hänen kasvoilleen, mutta ei enää hänen suulleen. Hänen suljetuille silmilleen, hiuksilleen, poskilleen, kaulalleen cowboy painoi nopeasti huulensa — huulet, jotka kadottivat tulisuutensa ja muuttuivat kylmiksi. Sitten hän päästi tytön irti ja nostaen hänet satulaan piti yhä kiinni hänen käsivarrestaan estääkseen häntä putoamasta.
Hetken ajan Madeline istui satulassa silmät kiinni. Hän pelkäsi valoa.
"Nyt ette voi sanoa, ettei teitä ole milloinkaan suudeltu", sanoi Stewart. Hänen äänensä tuntui olevan pitkän matkan päässä. "Mutta tämän saitte. Sitten on asia selvä."
Stewart hypähti satulaan ja ratsasti ryskyen mesquitein läpi kadotakseen näkyvistä.