* * * * *
Huoneensa varjoisassa yksinäisyydessä, hautautuneena kasvot alaspäin syvälle leposohvansa tyynyjen joukkoon makasi Madeline Hammond musertuneena ja vavisten sen loukkauksen takia, jonka hän oli kärsinyt.
Madeline nousi istumaan ikkunan ääreen antaakseen tuulen puhaltaa kuumille kasvoilleen. Häneltä kului kokonaisia tunteja käsittämättömän häpeän ja voimattoman raivon vallassa sekä turhassa ponnistelussa, kun hän koetti ajatella häväistyksensä olemattomaksi.
Hän menisi kotiin.
Edith Wayne oli ollut oikeassa, Länsi ei ollut sopiva paikka Madeline Hammondille. Päätös mennä kotiin tuli helposti ja luonnollisesti, ajatteli hän, tapausten seurauksena. Se ei tuottanut hänelle mitään taistelua. Itse asiassa hän kuvitteli tuntevansa helpotusta.
Madeline sulki ikkunan ja pani verhon eteen. Oli välttämätöntä sanoa levottomille palvelijoille, jotka koputtivat ovelle, että hän voi hyvin eikä tarvinnut mitään. Keveä, ulkoa käytävältä kuuluva astunta kiinnitti hänen huomionsa puoleensa. Kuka siellä oli — Nels, Nick Steele vai Stillwell? Kuka oli nyt häntä vartioimassa, kun Monty Price oli kuollut ja se toinen — se villi…? Oli luonnotonta ja käsittämätöntä, että hän kalpasi sitä toista.
Valo kiusasi häntä. Täydellinen pimeys sopi hänen omituiseen mielentilaansa. Hän lähti makuuhuoneeseensa ja koetti rauhoittua voidakseen nukkua. Uni ei ollut hänelle tahdon asia. Hänen poskiaan poltti, niin että hän nousi valelemaan niitä. Sitten hän paneutui taas makuulle. Stewartin suutelot polttivat hänen huuliahan, hänen suljettuja silmiään, hänen kohoilevaa kaulaansa. Ne tunkeutuivat yhä syvemmälle hänen vereensä, hänen sydämeensä, hänen sieluunsa — kiihkoisan, kovettuneen miehen jäähyväissuudelmat. Huolimatta kehnoudestaan oli cowboy rakastanut häntä.
Myöhään yöllä Madeline vaipui uneen. Aamulla hän oli kalpea ja raukea, mutta sieluntilassa, joka lupasi rauhaa.
Hän lähti toimistoonsa. Ovi oli auki ja sen ulkopuolella istui Stillwell tuolillaan.
"Huomenta, neiti Majesty", sanoi hän noustessaan tervehtimään emäntäänsä. Hänen uurteisilla kasvoillaan oli levottomuuden merkkejä. Madeline säpsähti peläten vanhoja valituksia Stewartista. Sitten hän näki pihalla tomuisen ja pörröisen poni-hevosen sekä pienen aasin, joka oli sortua raskaan taakan alla.