Kun Stillwell oli kuunnellut loppuun, suoristui hänen kumartunut vartalonsa ja hänen vanhan hymynsä varjo liikahdutti hänen huuliaan. Hän ei ollut enää nuori, eikä toivo voinut heti paikalla karkottaa ankaria ja kovia tosiasioita. Kun hän kumartui Madelinen käden yli, näytti hänen käyttäytymisensä kohteliaalta ja kunnioittavalta. Mutta hän oli joko sanaton tai sitten tunsi, ettei hetki ollut sellainen, että hän olisi voinut katkaista hiljaisuuden.
Hän kiipesi istuimelle Linkin viereen. Tämä kumartui ohjauspyörän yli. Kuului tukahtunut ääni, joka puhkesi pauhuksi, ja suuri auto nytkähti eteenpäin viedäkseen alas pitkää rinnettä, syöksyäkseen tasaiselle laakson maanpinnalle ja kadotakseen liikkuvaan tomupilveen.
Ensi kerran moneen päivään kävi Madeline puutarhoissa, aitauksilla, lammikoilla ja cowboyden asunnoissa. Vaikka hän kuvitteli olevansa tyyni, pelkäsi hän näyttävänsä omituiselta. Hän puhui ilmasta, hevosista ja karjasta. Sitten muuan hänen omituisista mielijohteistaan sai hänet pysähtymään.
"Nels, teidän ja Nickin ei tarvitse mennä toimeenne tänään", sanoi hän. "Minä ehkä tarvitsen teitä. Minä…"
Hän epäröi, pysähtyi ja seisoi viivytellen. Hänen katseensa oli osunut Stewartin suureen, mustaan hevoseen, joka hyppeli lähellä olevassa aitauksessa.
"Minä olen lähettänyt Stillwellin El Pasoon", jatkoi hän matalalla äänellä, jota hän ei voinut pitää vakavana. "Hän pelastaa Stewartin. Minun on kerrottava teille — minä olen Stewartin vaimo!"
Hän tunsi sen hämmästyneen tyrmistyksen, joka saattoi miehet äänettömiksi ja liikkumattomiksi. Katse poispäin käännettynä hän lähti heidän luotansa. Palattuaan taloon ja huoneeseensa hän valmistautui johonkin — mihin? Odottamaan!
Sitten näytti suuri näkymätön varjo leijailevan hänen takanaan. Hän koetti ryhtyä moneen tehtävään, mutta ei voinut keskittää tarkkaavaisuuttaan, huomasi että hänen ajatuksensa olivat kiinni vain Stewartissa ja hänen kohtalossaan.
Madeline kesti kärsivällisesti, kesti pitkiä määräämättömän monia tunteja pitäen toivoaan yllä lannistumattoman tahdon avulla.
Ei tullut mitään tiedonantoa. Auringon laskiessa hän meni ulos kärsien epätietoisuuden kidutusta. Hän katseli erämaata toivoen ja rukoillen voimaa. Erämaa ei vaikuttanut häneen samoin kuin intohimottomat, muuttumattomat tähdet, jotka olivat tyynnyttäneet hänen henkeään. Se oli punainen, muuttuva, varjoihin verhottu ja kauhistava niin kuin hänen mielensä. Tomun verhoama auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan muodostaman laajan, mietiskelevän, alastoman avaruuden.