Ilman hänen apuaan olisi Madeline kaatunut. Hetken ajan valkoiset seinät, sumuinen, punainen taivas js kapinallisten tummat vartalot pyörivät Madelinen silmien edessä. Hän astui muutaman askelen hoippuen saattajiensa välissä, sitten hänen näkökykynsä ja mielensä hämmennys hälveni. Tuntui kuin hän olisi elpynyt tuhannen elähdyttävän virran vaikutuksesta, ikään kuin olisi hän voinut nähdä, kuulla ja tuntea kaikki maailmassa, ikään kuin mikään ei olisi voinut jäädä huomaamatta, unohduksiin ja laiminlyödyksi.
Señor Montes vei Madelinen ja hänen cowboynsa eteissalin kautta patiolle ja edelleen pienempään huoneeseen, joka oli täynnä aseistettuja, rauhallisia kapinallisia. Nämä katselivat avonaiseen ikkunaan päin.
Madeline tarkasti miesten kasvoja odottaen näkevänsä Don Carlosin. Mutta tämä ei ollut läsnä. Muuan sotilas puhutteli Madelinea espanjaksi.
Montes osoitti Madelinelle miestä, joka seisoi ikkunan luona. Kirkkaanpunainen irtonainen kaulaliina riippui hänen kädessään.
"He odottivat auringonlaskua silloin kun me saavuimme", sanoi Montes. "Aiottiin juuri antaa merkki, että Stewart kävelisi kuolemaansa."
"Stewart kävelisi?" kertasi Madeline.
"Antakaa minun kertoa teille hänen tuomionsa — tuomio, joka minulla oli kunnia ja onni saada peruutetuksi teidän tähtenne."
Stewart oli ollut sotaoikeudessa ja tuomittu erään meksikolaisen tavan mukaan, jota käytettiin urhoollisten sotilaiden suhteen, joille oltiin velvollinen suomaan kunniallinen ja arvonmukainen kuolintapa. Hänen hetkensä oli määrätty torstaiksi, kun aurinko oli laskenut. Merkinannon jälkeen hänet oli päästettävä irti ja hänellä oli vapaus kävellä tielle ja lähteä minne häntä miellytti. Hän tiesi tuomionsa — tiesi että kuolema odotti häntä, että miehet sulkisivat, pyssyt valmiina, kaikki mahdolliset pakotiet. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, millä hetkellä tai miltä suunnalta kuulien piti tulla.
"Señora, me olemme lähettäneet sanansaattajia jokaiseen odottavaan sotamiesjoukkoon — määräyksen, että El Capitania ei saa ampua. Hän ei tiedä vapauttamisestaan. Minä annan merkin hänen vapauteensa."
Montes oli juhlallinen ja kohtelias. Madeline näki hänen ylpeytensä ja arvasi, että tilanne oli sellainen, joka toi esiin hänen rotunsa turhamaisuuden ja kerskailun samoin kuin julmuudenkin. Montes pitäisi häntä epätietoisuuden tuskassa ja antaisi Stewartin aloittaa kauhean matkansa tietämättä vapaudestaan. Se oli espanjalaisen tapaista. Äkkiä Madeline tunsi kauhistavaa, vapisuttavaa pelkoa, että Montes valehteli, että mies aikoi saada hänet todistajaksi Stewartin teloitukseen. Mutta ei, mies oli kunniallinen, hän oli vain raakalaisen tapainen. Hän tuottaisi tyydytystä muutamille luonteensa ominaisuuksille — tunteelle, romantiikalle, julmuudelle antaessaan Stewartin lähteä sille retkelle, tarkatessaan Stewartia ja nähdessään Madelinen epäilyksestä, pelosta, säälistä, rakkaudesta johtuneen tuskan. Madeline tunsi melkein, ettei hän voisi kestää tilannetta. Hän oli heikko ja horjui.