Seuraavalla hetkellä Stewart harppoi eteenpäin pakottaakseen rohkealla ja pilkallisella käyttäytymisellä tuomionsa pantavaksi täytäntöön.
Madeline astui ovelle ja meni kynnyksen yli.
Stewart horjui aivan kuin hänen odottamansa kuulat olisivat tosiaan lävistäneet hänet. Hänen tummat kasvonsa muuttuivat valkoisiksi. Hänen silmissään oli ihastunut tuijotus, sellaisen miehen villi pelko, joka näkee ilmestyksen, mutta vielä epäilee näköään. Ehkä hän kuvitteli, että äkillinen kuolema oli tullut odottamatta ja että tämä oli Madelinen haamu, joka ilmestyi hänelle jossakin toisessa elämässä.
"Kuka — te — olette?" kuiskasi hän käheästi.
Madeline koetti kohottaa käsiään — epäonnistui — koetti uudestaan ja kurotti niitä vavisten.
"Minä tässä olen. Majesty. Sinun vaimosi!"