Äkkiä eräs ovi aukeni ja pitkä mies astui ulos.
Madeline tunsi Stewartin. Hänen oli asetettava molemmat kätensä ikkunalaudalle tukeakseen itseään mielenliikutuksen myrskyn horjuttaessa häntä. Se syöksyi takaisinpäin vetäytyvän aallon tavoin pois. Stewart eli. Hän oli vapaa. Hän oli astunut valoon. Madeline oli pelastanut hänet. Elämä muuttui Madelinesta tällä hetkellä suloiseksi, täyteläiseksi, omituiseksi.
Stewart pudisti kättä jonkun kanssa käytävällä. Sitten hän katsahti ylös ja pitkin tietä. Ovi sulkeutui hänen takanaan. Hän pyöritti verkalleen savukkeen ja seisoi seinän vieressä raapaistessaan tulitikkua. Tällaisenkin välimatkan päästä Madelinen terävät silmät erottivat pienen liekin ja ensimmäisen pienen savutuprun.
Sitten Stewart meni keskelle tietä ja aloitti verkalleen kävelynsä.
Madelinesta hän näytti luonnolliselta, hän käveli välinpitämättömästi ikään kuin olisi maleksinut huvikseen, mutta muiden elävien olentojen puuttuminen, hiljaisuus, punainen sumu, liian kyllästetty ilmapiiri — kaikki nämä olivat epäluonnollisia. Silloin tällöin Stewart pysähtyi kääntyäkseen päin taloja ja nurkkia. Kerran hän pysähtyi pyörittääkseen ja sytyttääkseen toisen savukkeen. Tämän jälkeen hän asteli nopeammin.
Madeline tarkasti häntä ylpeyden, rakkauden, tuskan ja riemun taistellessa ylivallasta. Stewartin kävely näytti kestävän kauemmin kuin Madelinen kaikki heräämisen, taistelun ja tuskien hetket, kauemmin kuin matka Stewartin löytämiseksi. Madeline tunsi, että hänen olisi mahdoton odottaa, kunnes cowboy tulisi tien päähän. Ja kuitenkin hän oli tunteittensa hälinän ja melskeen ohella tietoinen äkillisestä säikähdyksestä. Mitä hän saattoi sanoa Stewartille? Miten kohdata hänet? Hän muisti korkean, voimakkaan hahmon, joka nyt tuli kyllin likelle, jotta saattoi erottaa puvun. Stewartin kasvot olivat vielä ainoastaan tummaa välkyntää. Madeline näkisi ne pian — kauan ennen kuin Stewart saattaisi tietää, että hän oli siellä. Madeline halusi juosta tielle kohdatakseen Stewartin. Siitä huolimatta hän pysyi piilopaikkansa ikkunan takana eläen Stewartin mukana tuon kauhean kävelyretken aina viimeistä ajatusta myöten kodista, sisaresta, äidistä, rakastetusta, vaimosta ja elämästä itsestään — joka ajatusta myöten, mikä saattoi tulla miehelle, joka kulki kohtaamaan teloittajiaan. Kaikki tuo sekasorto mielessään ja sydämessään joutui Madeline yhä niiden mielenliikutuksen käsittämättömäin vaihteluiden saaliiksi, jotka ovat naisessa mahdollisia. Jokainen Stewartin astuma askel sai hänet värisemään. Hänellä oli jokin omituinen, herkkä välitön havainto, ettei Stewart ollut onneton ja että hän uskoi ilman epäilyksen häivettäkään kulkevansa kuolemaansa kohti. Hänen askelensa olivat hieman laahustavia, vaikka ne olivat nopeita. Cowboyn vanha villi tarmo oli ehkä ristiriidassa hienomman miehen henkisen olemuksen kanssa, miehen, joka liian myöhään huomasi, ettei elämää pitäisi uhrata.
Sitten tumma välke, joka muodosti hänen kasvonsa, hahmottui ja tuli terävämmäksi sekä selvemmäksi. Hän astui nyt pitkin askelin ja hänen harponnassaan oli kärsimättömyyden tuntua. Piilossa olevat meksikolaiset tarvitsivat pitkän ajan tappaakseen hänet! Eräässä kohdassa tien puolivälissä, joka oli erään talon nurkan tasalla ja vastapäätä Madelinen olopaikkaa, pysähtyi Stewart ja oli aivan hiljaa. Hän tarjosi mainion maalin teloittajilleen ja seisoi siinä liikkumattomana pitkän tovin.
Vain hiljaisuus tervehti häntä. Madelinesta oli selvää, että Stewartille tämä oli hetki, jolloin hänet piti armeliaasti ampua, koska hänet oli säästetty koko kävelynsä ajan. Mutta kun laukauksia ei kuulunut, väistyi karkea arvokkuus huolettoman ivan tieltä, joka ilmeni siinä tavassa, jolla hän vaelsi talon nurkalle, pyöritti vielä yhden savukkeen ja tarjoten leveän rintansa nähtäväksi poltti savukettaan sekä odotti.
Tämä odottaminen oli Madelinesta sietämätöntä. Ehkä se kesti vain hetken, korkeintaan muutamia sekunteja, mutta aika tuntui vuodelta. Stewartin kasvot olivat pilkalliset ja kovat. Epäilikö hän petosta vangitsijoittensa puolelta, että he aikoivat leikitellä hänen kanssaan kuin kissa hiiren kanssa, murhata hänet sopivassa tilaisuudessa? Madeline oli varma siitä, että näki vanhan, tutkimattoman, pilkallisen hymyn vilahtavan Stewartin huulilla. Cowboy pysyi paikallaan ajan, joka varmaan oli kohtuullinen hänen mielestään, ja heitti sitten naurahtaen sekä olkapäitään kohauttaen savukkeensa tielle. Hän pudisti päätään kuin ihmetellen niiden miesten käsittämättömiä vaikuttimia, joilla ei nyt saattanut olla mitään syitä viivyttelyyn.
Hän teki rajun liikkeen, joka oli enemmän kuin voimakkaan vartalon oikaisemista. Se oli vanhaa vaistomaista rajuutta. Sitten hän katseli pohjoiseen. Madeline luki hänen ajatuksensa, tiesi että Stewart ajatteli häntä, lähetti hänelle viimeiset äänettömät jäähyväisensä. Stewart muistaisi häntä viimeiseen hengenvetoonsa, jättäisi hänet vapaaksi ja säilyttäisi salaisuutensa. Stewartin kuva, tummakulmaisena, tulisilmäisenä, omituisen surullisena ja voimakkaana, painui häviämättömästi Madelinen sisimpään.