"Niinkö! Sitten ei asia olekaan huonosti. Olen siitä iloissani ystävättärenne takia — sen pienen meksikkolaisen tytön."
Hidas tumma aalto levisi miehen kasvoille, ja hänen häpeäntuntoansa oli kiusallista nähdä. Tämä juurrutti Madelinen mieleen vakaumuksen, että vaikka tuo mies oli pakana, ei hän ollut kuitenkaan aivan kelvoton. Ja se oli niin suuri ero asiassa, että hän hymyili miehelle.
"Te säästätte minut enemmiltä huolen aiheilta. Teettehän sen?"
Miehen käheä vastaus oli epäselvä, mutta hänen tarvitsi nähdä vain kasvot huomatakseen hänen katumuksensa ja kiitollisuutensa.
Madeline meni takaisin huoneeseensa. Florence tuli hakemaan häntä ja he istuutuivat heti aamiaiselle. Vaikutelma, jonka Madeline Hammond sai veljensä ystävättärestä, oli muodostettava uudestaan aamun valossa. Hän huomasi tytöllä olevan nuorekasta hehkua ja kiihkoa, ulkoilmassa saatu heleä ihonväri, kasvot, joissa ei ollut Idän naisten pehmeitä kaarroksia ja viivoja. Hänen silmänsä olivat vaaleanharmaat, vakavat, miltei läpitunkevat ja hänen tukkansa levisi kauniina, vaaleana ja aaltoilevana.
Florencen sisar oli vanhempi tanakka nainen, jolla oli ankarat kasvot ja rauhalliset silmät. He tarjosivat vieraalleen yksinkertaista ruokaa ja Madeline tunsi heidän yksinkertaisuutensa olevan rauhoittavaa. Hän oli kyllästynyt arvonantoon ja väsynyt imarteluun. Tuntui hyvältä, kun nuo Lännen naiset kohtelivat häntä niin kuin olisivat kohdelleet jotakuta muutakin vierasta. He olivat miellyttäviä ja ystävällisiä. Ja sen mitä Madeline oli ensin pitänyt ilmeikkyyden tai eloisuuden puutteena, sen hän pian huomasi olevan sellaisten naisten luonnollista pidättyväisyyttä, jotka eivät eläneet pintapuolista elämää. Florence oli raikas ja suora, hänen sisarensa hiljainen. Madeline ajatteli, että hän mielellään pitäisi nämä naiset lähellä itseään, jos hän olisi sairas tai huolissaan.
"Osaatteko ratsastaa?" kysyi Florence. "Osaatteko ratsastaa niinkuin miehet — kahareisin, tarkoitan? Se on mainiota! Meillä on täällä muutamia hienoja hevosia. Luulen, että Alin tultua menemme Bill Stillwellin karjatalolle. Me saamme metsästää ja kiivetä ja eniten saamme ratsastaa. Minä rakastan hevosia — minä rakastan tuulta kasvoillani sekä avaruutta, missä vuoret viittaavat ylöspäin. Teidän pitää saada seudun parhain hevonen. Me emme ole kaikki yksimielisiä hevosista paitsi mitä tulee Gene Stewartin raudikkoon."
"Onko herra Stewartilla paras hevonen?" kysyi Madeline.
"Kyllä, ja siinä on kaikki mitä hänellä on", vastasi Florence.
Tässä keskeytti keskustelun terävä naputus vierashuoneen ovelle. Florencen sisar meni avaamaan. Hän palasi heti ja sanoi: