"Olen iloinen että nukuitte. Olitte väsynyt. Ja täkäläinen ilma tekee vieraat unisiksi. Tulkaa!"
Madeline seurasi Florencea kuistille. Hänen veljensä hypähti ylös ja sanoi:
"Hei, Majesty!" Ja kun hän pani käsivartensa sisarensa vyötäisille, kääntyi hän jykevää miestä kohti, jonka leveät, ryhmyiset kasvot alkoivat väreillä ja rypistyä. "Minä haluan esitellä ystäväni Stillwellin sinulle. Bill, tämä on minun sisareni, josta olen niin usein puhunut sinulle — Majesty."
"Niin, tämä on iloisin kohtaus elämässäni", vastasi Stillwell. Hän ojensi suuren käden Madelinelle. "Neiti Majesty, teidän näkemisenne on yhtä tervetullut kuin sade ja kukat vanhalle erämaan karjanhoitajalle."
Madeline tervehti ja saattoi töin tuskin pidättää huutoaan, kun toinen rutisti kättä rautaotteella. Mies oli vanha, valkohapsinen ja ahavoitunut, hänellä oli syvät juovat poskissa ja harmaat silmät olivat melkein ryppyihin peittyneet. Jos hän hymyili, ajatteli Madeline, oli hymy erikoista. Sitten miehen kasvot näyttivät lakkaavan värehtimästä, valo katosi ja kasvot olivat kuin karkeasti hakattua kiveä.
"Neiti Majesty, on suorastaan nöyryyttävää kaikille meille, ettemme olleet teitä vastassa", sanoi Stillwell. "Minä ja Al menimme postitoimistoon ja sanoimme muutamia lempeitä sanoja. Niiden olisi pitänyt lähettää tieto karjatalolle. Pelkään, että teillä oli jonkin verran epämiellyttävää viime yönä asemalla."
"Minä olin jokseenkin huolissani alussa ja ehkä peloissani", vastasi Madeline.
"No niin, olen hyvin iloinen saadessani sanoa teille, ettei näillä seuduin ole ketään miestä, jonka olisin mieluummin halunnut olevan teitä vastassa kuin Gene Stewartin."
"Todellakin?"
"Kyllä, ja silloin otan huomioon myöskin Genen heikkouden. Hän on nuori, mutta hän on myöskin ritarillinen. Ihmiset ovat vihaisia Stewartille. Ja minä sanon hyvän sanan hänen puolestaan, koska hän on epäsuosiossa, ja viime yönä hän mahdollisesti saattoi pelotella teitä, kun tulitte tuoreeltanne Idästä."