"Älä välitä hänen hävyttömyydestään!" huudahti Alfred. "Gene on kelpo poika, kunhan vain olet oppinut tuntemaan hänet. Minä sanon sinulle, mitä hän teki. Hän sai käsiinsä yhden noista sinun sanomalehtikuvistasi. Se oli ratsastuspuvussa otettu kuva palkitun hevosesi kanssa, Valkosukan — muistathan? No, Stewart naulasi kuvan majansa seinälle ja risti hevosensa Majestyksi. Cowboyt tiesivät sen. He kävivät katsomassa kuvaa ja pilkkasivat häntä. Mutta hän ei välittänyt. Eräänä päivänä minä satuin pistäytymään hänen luonaan ja tapasin hänet juuri tointumasta kemujen jälkeen. Minäkin näin kuvan ja sanoin hänelle: 'Gene, jos sisareni tietäisi, että sinä olet juomari, ei hän ylpeilisi siitä että hänen kuvansa on ripustettu sinun huoneeseesi.' Majesty, hän ei maistanut tippaakaan kuukauteen, ja kun hän taas rupesi juomaan, otti hän kuvan pois eikä pannut sitä paikoilleen."
Madeline hymyili nähdessään veljensä mielihyvän, mutta ei vastannut. Madeline oli tuskin tuntematta vastenmielisyyttä. Tästä hänet kuitenkin pelasti veljen luonnollinen ilo siitä, että Stewart oli sukkelan otaksuman avulla saatu taivutetuksi olemaan kunnollisena kuukauden ajan. Jokin loukkasi Madeline Hammondin ylpeyttä, kiihotti sitten hänen älyään sekä sai hereille hänen mielenkiintonsa, vieläpä sai hänet tekemään päätöksen oppia tuntemaan hieman tätä käsittämätöntä Länttä.
"Majesty, minun täytyy kiiruhtaa asemalle", sanoi veli katsoen kelloaan. "Me lastaamme karjaa. Tulen takaisin illallisen aikaan ja tuon Stillwellin mukanani. Sinä varmaan pidät hänestä. Anna minulle kuitti matkatavaroistasi."
Sisar meni pieneen makuuhuoneeseen ja otti muutamia kuitteja.
"Kuusi! Kuusi matka-arkkua!" huudahti veli. "Olen iloissani siitä että aiot pysyä täällä jonkin aikaa."
Hevonen hypähti, kun Alfred pani jalkansa jalustimeen, ja oli juoksussa, kun ratsastaja heilautti jalkansa satulan yli. Madeline katseli häntä ihaillen. Veli näytti liittyvän höllästi satulaan liikkuen hevosen mukaan.
Sitten Madeline istuutui kustille ja syventyi tarkastamaan ympäristöään. Käden ulottuvilla ei se tosiaan ollut puoleensavetävää. Katu oli paksulti pölyssä ja viileä tuuli tuprutti pieniä tomupilviä. Talot olivat mataloita, nelikulmaisia, laakeakattoisia rakennuksia, jotka oli tehty jonkinlaisesta punaisesta sementistä. Ei ollut yhtään ihmistä näkyvissä. Pitkällä kadulla ei näyttänyt olevan loppua, vaikka talorivi ei ulottunut kauaksi. Kerran hän kuuli hevosen ravaavan jonkin matkan päässä ja useita kertoja veturinkellon soivan. Missä olivat vuoret? ihmetteli Madeline. Pian hän näki matalalla talojen kattojen yläpuolella himmeän, tummansinisen, rosoisen rajaviivan. Se näytti ihastuttavan hänen silmiään ja kiinnitti hänen katseensa. Hän oli nähnyt Alpit ja hän oli seisonut Himalajan suuressa, mustassa, valkohuippuisessa varjossa. Mutta ne eivät olleet vetäneet häntä puoleensa niin kuin nämä syrjäiset kalliot. Tämä himmeä taivaanrantaviiva, joka erottautui selvästi sinistä taivasta vasten, lumosi hänet. Florence Kingsleyn lause "ylöspäin viittaavat vuoret" palasi Madelinen mieleen.
Madeline meni huoneeseensa aikoen levätä hetken ja vaipui uneen. Hänet herätti Florencen koputus.
"Neiti Hammond, teidän veljenne on tullut takaisin Stillwellin kanssa."
"Mitä, kuinka minä olen nukkunutkaan!" huudahti Madeline. "Kello on melkein kuusi!"