"Se on harjoitettu hevonen, Al. Sillä on enemmän ymmärrystä kuin muutamilla miehillä. Katsohan putkella alangosta ylöspäin. Näetkö ketään?"
"En."
"Kohota putkesi kunnaiden yli — missä tie kulkee. Korkeammalle — pitkin tuota harjannetta, missä kalliot alkavat. Näetkö ketään?"
"Totta tosiaan! Kaksi hevosta! Mutta minä en voi erottaa paljon tomulta. Ne kiipeävät nopeasti. Toinen hevonen on mennyt kallioiden joukkoon. Noin — nyt on toinen mennyt. Mitä sanot siitä?"
"Minä en osaa sanoa enempää kuin sinäkään. Mutta lyönpä vetoa, että tiedämme pian jotakin, sillä Genen hevonen tulee nopeammin."
Laaja alanko, joka kohosi kunnaita kohti, näkyi esteettömästi, ja vähemmän kuin puolen mailin päässä näki Madeline ratsastajaa vailla olevan hevosen tulevan laukaten. Hän katseli sitä muistutellen mieleensä olosuhteita, joiden vallitessa hän oli nähnyt sen, ja muisti sitten sen villin paon El Cajonin himmeästi valaistujen katujen läpi mustaan yöhön. Häntä värisytti ja hän luuli, ettei milloinkaan ajattelisi värisemättä tähtiyön seikkailua. Hän katseli hevosta ja tunsi jotakin, joka oli enemmän kuin uteliaisuutta. Kuului kimeä, läpitunkeva vihellys.
"Se on nähnyt meidät, se on varma", sanoi Bill.
Hevonen läheni karja-aitauksia, katosi erääseen kujaan ja sitten tömisti pihamaalle.
Cowboyn suuri ratsu oli sotaratsu, melkein pelottava rakenteeltaan, ja sillä oli musta heikosti harmaanpilkukas nahka, joka loisti auringossa kuin kiillotettu lasi.
"Tule tänne", sanoi Stillwell.