"Minä en ole varma asiasta, mutta minä antaudun", sanoi hän. "Teillä on vain jokin syy ajaaksenne minut pois. Olen varma että sievää Don Carlosta epäillään syyttä."
Sitten hän ratsasti Florencen kanssa pitkää harmaata rinnettä ylös karjatalolle. Sinä yönä häntä vaivasi äärimmäinen väsymys, jonka hän laski enemmän ajatustensa kuin ratsastamisen syyksi. Aamulla hän ilmaisi halun käydä katsomassa meksikolaisten asuntoja, jotka olivat kunnaiden juurella. Florence vastusti sanoen, ettei se ollut sopiva paikka Madelinelle. Mutta Madeline piti päänsä ja tarvittiin vain muutamia sanoja sekä miellyttävä hymy voittamaan toiset.
Kuistilta katsoen antoi adobe-talojen ryhmä kuvankauniin värien ja vastakohdan piirteen laakson autiudelle. Lähellä ne kadottivat sen viehätyksen, jonka etäisyys antoi. Ne olivat vanhoja, murenevia, rappeutuneita ja likaisia. Muutamia vuohia kiipeili näiden ympärillä, muutamat syyhyiset koirat ilmaisivat haukunnallaan vieraiden tulon ja sitten juoksi ulos joukko puolialastomia, likaisia ja risaisia lapsia. He olivat hyvin arkoja ja vetäytyivät takaisin. Mutta ystävälliset sanat ja hymy herätti heidän luottamuksensa ja he seurasivat ryhmänä kooten joukkoonsa uusia lapsia jokaisen talon luona. Madelinen mieleen tuli heti ajatus tehdä jotakin niiiden meksikolaisraukkojen tilan parantamiseksi ja tämä ajatus mielessään hän päätti katsahtaa sisälle. Sillä aikaa kun Florence pani liikkeelle vähäisen espanjantaitonsa koettaen saada naiset puhumaan, katseli Madeline kurjia pikku huoneita. Hän rupesi tuntemaan pahoinvointia. Hän ei ollut uskonut, että sellaista likaisuutta saattoi olla missään. Majat olivat tulvillaan saastaa. Syöpäläisiä ryömi pitkin likaisia lattioita. Ei ollut jälkeäkään vedestä ja hän uskoi mitä Florence hänelle sanoi, että nämä ihmiset eivät milloinkaan kylpeneet. Vähän oli näkyvissä työn jälkiä. Laiskat miehet ja naiset, jotka polttivat savukkeita, kuljeksivat ympäri lörpötellen. He eivät olleet pahoillaan amerikkalaisnaisten vierailusta eivätkä myöskään osoittaneet vieraanvaraisuutta. He näyttivät tylsiltä.
Madeline nousi satulaan, ajoi takaisin karjataloon ja oli niin väsynyt että Florencen oli miltei kannettava hänet sisälle. Hän voitti heikkoutensa vain sortuakseen taas sen uhriksi, kun oli yksin huoneessaan. Kuitenkin hän tointui pian, ettei tarvinnut apua. Aamulla karjantarkastuksen jälkeen näyttivät hänen veljensä ja Stillwell väittelevän eräästä hevosesta.
"No, luulen että se on vanha päistärikköni", sanoi Stillwell varjostaen kädellään silmiään.
"Bill, ellei tuo ole Stewartin hevonen, on näköni huonontunut", vastasi Al.
"Al, ehkä olet oikeassa. Mutta tuolla hevosella ei ole ketään ratsastamassa. Flo, tuohan kaukoputkeni."
Florence palasi tuoden kaukoputken. Bill katseli pitkään, tarkasti putken huolellisesti ja koetti uudestaan.
"Minua kiukuttaa sanoa, että silmäni tulevat heikoiksi. Mutta luulen, että on jo aikakin. Se on Gene Stewartin hevonen, satuloituna ja tulee nopeata vauhtia ilman ratsastajaa. Tämä on omituista."
"Anna minulle kaukoputki", sanoi Al. "Niin, olin oikeassa. Bill, hevonen ei ole säikähtänyt. Se tulee vakavasti. Sillä on jotakin mielessään."