"Al-ystävä! Lähetän hevoseni sinulle, koska lähden pois eikä minulla ole rohkeutta ottaa sitä sinne, missä se joutuisi vieraisiin käsiin. Anna hevonen sisarellesi ja sano samalla terveiset minulta. Mutta jollei hän huoli siitä, silloin se on sinun. Hevoseni ei ole milloinkaan tuntenut piiskaa tai kannusta, ja tahtoisin ajatella ettet sinä milloinkaan tekisi sille pahaa.
Sinun ja minun kesken sanottuna, Al, älä anna hänen tai Flon ratsastaa yksin Don Carlosin poluilla. Jos minulla olisi aikaa, voisin kertoa sinulle jotakin siitä liukkaasta sekarotuisesta. Ja sano sisarellesi, että jos hänellä on jokin syy päästä pakoon jotakuta, kun hän on päistärikön selässä, niin kumartukoon eteenpäin ja kiljaiskoon hevosen korvaan. Hän huomaa ratsastavansa tuulen nopeudella. — Näkemiin!
Gene Stewart."
Madeline kääri miettiväisenä kirjeen kokoon ja mutisi:
"Miten hän rakastaakaan hevostaan!"
"Niin, minä sanoisin samoin", vastasi Alfred. "Flo kertoo sinulle siitä. Hän on ainoa henkilö, jonka Gene ikinä on sallinut ratsastaa tällä hevosella — jollei pieni meksikolaistyttö Bonita ratsastanut sillä El Cajonista. No, sisareni, miten asia on — otatko hevosen?"
"Varmasti. Olen onnellinen saadessani sen. Sinä sanoit, että Stewart antoi sille nimen minun mukaani — nähtyään liikanimeni newyorkilaisessa sanomalehdessä?"
"Niin."
"No minä en muuta sen nimeä. Mutta miten voin kiivetä sen selkään? Se on jättiläishevonen! Katsohan sitä — se nuuskii minun kättäni! Luulen että se ymmärsi, mitä sanoin. Oletko milloinkaan nähnyt noin hienoa päätä ja noin kauniita silmiä?"
"Sinun on noustava sen selkään kuistilta."