"Tule, Majesty — meidän täytyy tulla tutuiksi. Sinulla on nyt uusi omistaja, hyvin ankara nuori nainen, joka vaatii sinulta uskollisuutta ja tottelevaisuutta."
Madeline kuljetti hevosta sinne tänne ja oli iloinen sen lauhkeudesta. Hän huomasi, ettei sitä tarvinnut ohjata. Se tuli hänen kutsustaan, seurasi häntä kuin koira, hieroi mustaa turpaansa häntä vasten. Joskus heidän kävelymatkojensa käännepaikoissa se nosti päänsä ja katseli korvat pystyssä tietä, jota oli tullut, sekä kunnaiden taakse. Se katseli laitumen yli. Joku ehkä kutsui sitä vuorten toiselta puolen.
Eräänä iltapäivänä Alfred nosti Madelinen suuren päistärikön selkään.
"Me ratsastamme tuonne vuoren tasaiselle huipulle", sanoi hänen veljensä hevosen selkään noustessaan. "Pidä sen ohjaksia kireällä ja hellitä, kun tahdot sen kulkevan nopeammin. Mutta älä kiljaise sen korvaan, ellet tahdo että Florence ja minä näemme sinun katoavan taivaanrantaan."
Hän ravasi ulos pihasta, alas karja-aitauksien ohi harmaan, avonaisen kentän keskelle, joka ulottui useita maileja rinteelle asti. Florence oli johdossa. Alfred painalsi hänen sivulleen jättäen Madelinen jälkeen. Sitten johdossa olevat hevoset rupesivat laukkaamaan. Ne ehtivät melko pitkän matkan edelle. Madeline tunsi tuulen muuttumattoman, tasaisen suhinan. Häntä kummastutti miten helposti ja mukavasti hän pysyi satulassa. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut tuulta kasvoillaan, hevosen harjan sipaisua, kilpajuoksun hilpeätä, tasaista menoa. Se värisytti häntä, tuotti hänelle iloa, tulistutti hänen verensä. Äkkiä hän huomasi huumautuvansa eikä tiennyt mikä hänet sai hellittämään ohjaksia ja eteenpäin kumartuen huutamaan: "Sinä mainio veitikka, juokse!"
Hän kuuli kavioiden nopean kopseen ja kallistui taaksepäin Majestyn nopeuden lisääntyessä äkkiä. Tuuli pisti hänen kasvoihinsa, ulvoi hänen korvissaan ja tempoi hänen tukkaansa. Harmaa tasanko lensi ohi kummallakin puolen ja näytti edessäpäin viittovan häntä kohti. Hänen sokaistuneissa silmissään näyttivät Florence ja Alfred tulevan takaisin. Majesty tavoitti toiset hevoset, aikoi sivuuttaa ne. Tosiaan, se sivuutti ne syöksyen ohi, juoksi eteenpäin ja saavutti jyrkän rinteen.
"Ihanaa!" huudahti Madeline.
Hän oli innoissaan ja jokainen lihas ja hermo värisi hänen ruumiissaan. Kun hän koetti koota irtautuneita hiussuortuviaan, vapisivat hänen kätensä. Sitten hän katsoi ja odotti tovereitaan.
Alfred saavutti hänet nauraen mutta myös huolestuneena.
"Eikö se osaa juosta? Pääsikö se karkaamaan käsistäsi?"