"Varmasti. En ole aikaisemmin ansainnut puoltakaan siitä. On hauska tehdä työtä teille. Minä aion karkottaa pojat pois majastani sekä varustaa sen Christinelle ja itselleni. Kuulkaahan, eivätkö he tule kateellisiksi?"
"Ambrose, minä — minä onnittelen teitä", sanoi Madeline. "Minä annan Christinelle pienen häälahjan. Haluan puhua hänen kanssaan muutamia hetkiä. Voitte mennä nyt."
Madelinen olisi ollut mahdotonta sanoa yhtään ankaraa sanaa. Uteliaisuutta ja mielenkiintoa sekaantui hänen mielihyväänsä, kun hän kutsui Christineä.
"Mrs Ambrose Mills, ole hyvä ja tule sisään."
Toisesta huoneesta ei kuulunut ääntä.
"Haluaisin nähdä morsiamen", jatkoi Madeline.
Vieläkään ei kuulunut liikettä eikä vastausta.
"Christine!" kutsui Madeline.
Tämä vaikutti. Christine oli pieni, sievä, pyöreä ja hänellä oli valkoinen iho sekä tumma tukka. Hän oli ollut Madelinen suosikkikamarineitsyt jo vuosia ja heidän välillään oli vilpitön kiintymys. Oli selvää, että pieni ranskalaistyttö oli lannistunut. Vasta kun Madeline oli ottanut tytön syliinsä, antanut anteeksi hänelle ja tyynnyttänyt häntä, tuli hänen osuutensa karkaukseen ilmi. Christine oli hämmentynyt. Hän näytti sormusta vasemman kätensä kolmannessa sormessa.
* * * * *