"Ambrose, mitä te olette tehnyt?" kysyi Madeline.
"Neiti Hammond, olen juuri mennyt naimisiin", vastasi Ambrose. Hänen silmänsä välähtelivät ja hänen puhtaaksi ajelluilla, ruskeilla poskillaan oli hehkua. "Olen päässyt edelle muista pojista."
"Kuulin sen", sanoi Madeline hitaasti pitäessään silmällä toista. "Ambrose — rakastatteko häntä?"
Mies punastui hänen kirkkaan katseensa vaikutuksesta, laski päänsä, hypisteli uutta sombreroaan ja hänen hengityksensä pysähtyi hetkeksi. Madeline näki hänen voimakkaan, ruskean kätensä vapisevan. Häneen vaikutti omituisesti se seikka, että tämä vankka cowboy, joka saattoi sitoa villin härän, vapisi pelkästä kysymyksestä. Äkkiä hän kohotti päänsä ja hänen silmiensä leimun edessä käänsi Madeline omat silmänsä pois.
"Kyllä, neiti Hammond, minä rakastan häntä", sanoi cowboy. "Luulen, että rakastan häntä sillä tavoin kuin kysytte."
"Eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle?" kysyi Madeline.
"Olen pahoillani, ettei minulla ollut aikaa puhua asiasta teille. Mutta oli vähän kiire."
"Mitä aioitte tehdä? Mihin olitte menossa, kun Stillwell löysi teidät?"
"Me olimme juuri menneet naimisiin. En ajatellut mitään sen jälkeen. Otaksuttavasti olisin kiirehtinyt takaisin työhöni. Minun on varmasti tehtävä nyt työtä ja säästettävä rahani."
"Olen iloinen, että huomaatte vastuunalaisuutenne. Ansaitsetteko tarpeeksi — riittääkö palkkanne elättääksenne vaimoa?"