"No, neiti Majesty, me saimme heidät kiinni, mutta vasta sitten kun padre Marcos oli vihkinyt heidät. Mutta toimme heidät takaisin ja he ovat nyt siellä toisiinsa pihkaantuneina ja varmaan unohtavat häpeällisen käytöksensä."
"Stillwell, mitä minä sanon Ambroselle? Miten rankaisen häntä? Hän on tehnyt väärin pettäessään minut. Minun täytyy tehdä jotakin. Teidän täytyy auttaa minua."
Milloin tahansa Madeline joutui pulaan, oli hänen kutsuttava vanha karjanhoitaja avukseen. Ei kukaan ollut milloinkaan hoitanut virkaansa ylpeämmin kuin hän. Mutta nyt hän raapi päätään hämillään.
"Hitto semmoista! Minä en ymmärrä mitään muuta kuin karjanhoitoa. Neiti Majesty, on omituista, kuinka pitkälle cowboyt ovat menneet. Minä en tunne heitä enää. He pukeutuvat komeasti ja lukevat kirjoja ja muutamat ovat lakanneet kiroamasta ja juomasta. En sano, että kaikki tämä on heitä vastaan. Mutta heidän hallitsemisensa on nyt yli minun voimieni. Kun cowboyt rupeavat pelaamaan sitä kolohvipeliä ja karkaavat ranskalaisten kamarineitien kanssa, luulen, että Bill Stillwellin on luovuttava toimestaan."
"Stillwell! Ettehän aio jättää minua? Mitä maailmassa minä tekisin?" huudahti Madeline.
"No, en minä jätä teitä, neiti Majesty. En milloinkaan tee sitä. Minä hoidan teidän karjahommanne ja pidän silmällä hevosia sekä muuta omaisuutta. Mutta minun on saatava päällysmies, joka voi käsitellä omituista cowboy-joukkoa."
"Te olette koettanut puolta tusinaa päällysmiestä. Koettakaa edelleen, kunnes löydätte", sanoi Madeline. "Älkää välittäkö siitä nyt. Sanokaa minulle, miten on vaikutettava Ambroseen. Minun on saatava toinen kamarineitsyt. Ja minä en halua, että uusikin vietäisiin pois muitta mutkitta."
"No jos tuotte tänne sieviä tyttöjä, ette voi odottaa muuta. Tuo mustasilmäinen pieni ranskalaistyttö pani cowboyt päästään pyörälle. Seuraavan laita olisi vain pahempi."
"Voi hyvä mies", huokaisi Madeline. "Puhukaa Ambroselle asiat selviksi ja sanokaa, että aiotte erottaa hänet. Se saa Ambrosen vakiintumaan ja pelottaa ehkä vuorostaan muita poikia."
Madelinen näkyviin astuskeli sievä, ystävällinen, kirkassilmäinen cowboy. Hän katsoi Madelinea suoraan kasvoihin kuin olisi odottanut tämän toivottavan hänelle onnea. Ja Madeline huomasi tosiaan tämänkaltaisen lauseen värisevän huulillaan. Hän pidätti sitä, kunnes olisi vakava. Mutta hän pelkäsi, että häneltä puuttuisi paljon vakavuudesta. Jotakin lämmintä oli tullut huoneeseen Ambrosen mukana.