"Hakekaa Stewart ja tuokaa hänet karjatalolle", vastasi Madeline.
Stillwell kiitti ja vei hevosensa pois.
"Omituista, kuinka hän pitää siitä cowboysta!" mumisi Madeline.
"Ei niinkään omituista, Majesty", vastasi hänen veljensä. "Kun nimittäin tiedät asian. Stewart on ollut Stillwellin kanssa kahden muutamilla kovilla erämaan matkoilla. Ei ole mitään tunteen keskitietä miehillä, jotka katsovat kuolemaa kasvoista kasvoihin. He joko vihaavat toisiaan tai rakastavat toisiaan. En tiedä asiaa, mutta luulen, että Stewart teki jotakin Stillwellin hyväksi. Pelasti ehkä hänen henkensä. Sitä paitsi on Stewart miellyttävä poika, kun elää kunnollisesti. Toivon, että Stillwell tuo hänet takaisin. Me tarvitsemme häntä. Hän on syntynyt johtajaksi. Kerran näin hänen ratsastavan meksikolaisjoukkoon, jota epäilimme varkaudesta. Oli hienoa nähdä hänet. Me olemme kiusaantuneita Don Carlosin takia. En olisi milloinkaan uskonut valkoista naista yksin heidän seuraansa. Mutta he ovat nyt rohkeampia. Jotakin on tekeillä. He voivat ratsastaa pois jonakin yönä ja mennä rajan yli."
Seuraavan viikon aikana Madeline huomasi, että osa siitä myötätunnosta, joka hänellä oli Stillwelliä kohtaan tämän ajaessa takaa välinpitämätöntä Stewartia, olikin huomaamatta muuttunut myötätunnoksi cowboyta kohtaan. Oli kummallista, ajatteli hän, millaisen vastakohdan alituisille sanomille Stewartin rajuudesta, kun tämä kulki reuhaten kaupungista kaupunkiin, muodostivat ne hyväntahtoisuuden, luottamuksen ja toivon ilmaukset, joita kuului kaikkien suusta. Madelinen henkilökohtainen käsitys Stewartista ei ollut vähääkään muuttunut siitä yöstä asti, jolloin se oli muodostunut. Mutta eräät cowboyn ominaisuudet, jotka eivät olleet saaneet selvää ilmaisumuotoaan Madelinen mielessä — se seikka, että hän oli lahjoittanut kauniin hevosensa, hänen urhoollisuutensa taistelevien kapinallisten keskellä ja toisten kunnioitus häntä kohtaan — saivat hänet erityisesti valittamaan cowboyn nykyistä käyttäytymistä.
Sillä välin oli Stillwell niin vakava ja innoissaan, että olisi voinut luulla hänen etsivän oikealle tielle oman poikansa. Hän käväisi useita kertoja laakson pienillä asemilla ja palasi matkoiltaan synkin ilmein. Madeline kuuli Alfredilta yksityiskohtia. Stewart oli menossa huonosta pahempaan — hän oli juoppo, epäsäännöllinen ja joutuisi varmasti ojennuslaitokseen. Sitten tuli tieto, joka sai Stillwellin kiiruhtamaan Rodeoon. Hän palasi kolmantena päivänä musertuneena miehenä. Hän oli loukkaantunut niin katkerasti, ettei yksikään, ei edes Madeline, voinut saada häneltä selville mitä oli tapahtunut. Hän myönsi löytäneensä Stewartin, mutta hän ei vaikuttanut tähän mitään.
Madelinea kuohutti suuttumus cowboyta kohtaan, suuttumus, joka oli yhtä voimakas kuin hänen surunsa rehellisen karjanhoitajan takia. Ja kun Stillwell luopui yrityksestä, päätti hän ryhtyä asiaan. Stillwellin järkähtämätön usko, hänen juhlalliset puolustelunsa huolimatta kaikesta, mikä oli ollut Stewartin puolelta väkivaltaisuutta, ehkä hävyttömyyttäkin, vaikutti häneen voimakkaasti ja sai hänet näkemään ihmisluonnon uudelta puolen. Hän kunnioitti luottamusta, joka pysyi järkähtämättömänä. Ja hänen mieleensä tuli ajatus, että Stewart varmaan oli jollakin tavoin sellaisen luottamuksen arvoinen, muuten ei hän olisi sitä ikinä kenessäkään herättänyt. Madeline huomasi haluavansa uskoa, että maailman turmeltuneimmassa ja syntisimmässäkin heittiössä oli syvällä sisällä jokin hyvän siemen.
Hän lähetti Nelsin Stewartin oman hevosen selässä Rodeoon hakemaan Stewartia. Nels palasi aikanaan ohjaten ratsastajatonta päistärikköä.
"Juu, minä kyllä löysin hänet", vastasi Nels. "Minä löysin hänet puoliksi selvinneenä. Hän oli ollut jossakin metakassa ja joku oli pannut hänet nukkumaan, luullakseni. Kun hän näki tämän päistärikköhevosen, päästi hän ulvonnan ja kavahti sen kaulaan. Hevonen tunsi hänet varmasti. Sitten Gene tarttui hevoseen ja itki — en ole milloinkaan nähnyt ketään, joka olisi itkenyt niin kuin hän. Minä odotin hetken ja olin juuri sanomaisillani jotakin, kun hän kääntyi minuun päin punasilmäisenä ja pähkähulluna. 'Nels', sanoi hän, 'minä pidän tuosta hevosesta hitonmoisesti ja minä pidin sinusta jokseenkin paljon, mutta ellet vie sitä pois, ammun minä teidät kummankin.' No, minä livistin tieheni. En huolinut sanoa edes hyvästiä."
"Nels, luuletteko, että on hyödytöntä — yrittää tavata häntä — taivuttaa häntä?" kysyi Madeline.