"Melkein luulen", vastasi Nels vakavasti. "Olen nähnyt joukon auringon sokaisemia ja hulluja, käärmeen pistämiä ja haisunäädän puremia lehmänpistäjiä aikanani, mutta Gene Stewart voittaa heidät kaikki."
Madeline päästi Nelsin menemään, mutta ennen kuin tämä pääsi korvain kuuluvilta, erotti Madeline hänen puhuvan Stillwellille:
"Bill, huomaa tarkoin tämä asia — ei mikään niistä rähinöistä, joihin Gene on tehnyt itsensä syypääksi, ole tapahtunut naisen tähden! Sitenhän oli tavallisesti asian laita, kun hän oli juovuksissa: hän tappeli jokaisesta sievästä sekarotuisesta tytöstä. Sen takia luulee Pat Hawe, että Gene antoi selkään vieraalle vaquerolle, joka oli pikku Bonitan kanssa silloin viime syksynä. Gene mellastelee nyt tarkoittaen päästä hengestään jostakin syystä, jonka vain kaikkivaltias Jumala tietää."
Nelsin kertomus siitä, miten Stewart itki hevostaan, vaikutti Madelineen voimakkaasti. Hänen seuraava toimenpiteensä oli kehoittaa Alfredia koettamaan, eikö tämä voinut saada paremmin tolkkua itsepäisestä cowboysta. Alfred tarvitsi vain kehoittavan sanan, sillä hän sanoi ajatelleensa mennä Rodeoon omasta aloitteestaan. Hän meni mutta palasi yksin.
"Majesty, en voi selittää Stewartin omituisia tekoja", sanoi Alfred. "Näin hänet, puhuin hänen kanssaan. Hän tunsi minut, mutta ei mikään näyttänyt tehoavan häneen. Hän on muuttunut kauheasti. Minä kuulin hänestä kaiken, ja jollei hän ole suorastaan pois suunniltaan, on hän helvetin halukas, niinkuin Bill sanoo, pääsemään päiviltään. Jotkut hänen urotöistään eivät ole sopivia sinun korvillesi. Me olemme tehneet parhaamme Stewartin puolesta. Jos sinulle olisi annettu tilaisuus, olisit sinä ehkä pelastanut hänet. Mutta nyt on liian myöhäistä."
Madeline ei kuitenkaan unohtanut asiaa eikä luopunut siitä. Jos hän olisi unohtanut tai mukautunut asioiden kulkuun, tunsi hän, että hän olisi jättänyt sikseen paljon muutakin kuin toivon auttaa rappiolle joutunutta miestä. Mutta hän oli epätietoinen siitä, mihin toimenpiteisiin oli edelleen ryhdyttävä. Päiviä kului ja jokainen toi lisää lörpötystä Stewartin suinpäisestä kulusta Yuman ojennuslaitokseen. Hän oli näet mennyt rajan yli Arizonaan, missä sheriffit pitivät tarkemmin laista kiinni. Lopuksi tuli kirje Nelsin ystävältä, jossa mainittiin, että Stewart oli loukkaantunut eräässä metelissä. Hänen vammansa ei ollut huolestuttava, mutta se pitäisi hänet levossa kyllin pitkän ajan, jotta hän selviäisi. Ja tämä tilaisuus olisi otollinen Stewartin ystäville hänen kotiin viemisekseen ennen kuin hän joutuisi telkien taa. Tämän sepustuksen mukana oli kirje Stewartille hänen sisareltaan. Se kertoi tarinan sairaudesta ja sisälsi avun vetoomuksen. Nelsin ystävä toimitti tämän kirjeen eteenpäin Stewartin tietämättä, ajatellen, että Stillwell tahtoisi auttaa Stewartin perhettä. Stewnrtilla ei ollut rahaa, sanoi hän.
Sisaren kirje löysi tiensä Madelinen luo. Hän luki sen kyynelet silmissään. Se sisälsi Madelinelle paljon enemmän kuin lyhyen tarinansa sairaudesta ja köyhyydestä sekä ihmettelyn sen johdosta, ettei Gene ollut kirjoittanut kotiin pitkään aikaan. Se kertoi äidinrakkaudesta, sisarenrakkaudesta, veljenrakkaudesta — kalleista perhesiteistä, jotka eivät olleet murtuneet.
Hyvin luultavasti, mietiskeli Madeline mielessään, oli tämä kirje yhtenä syynä Stewartin itsepintaiseen, pitkäaikaiseen alakuloisuuteen. Se oli saatu liian myöhään sitten kun hän oli tuhlannut rahat, jotka olisivat merkinneet niin paljon äidille ja sisarelle. Oli miten tahansa, Madeline lähetti heti Stewartin sisarelle pankkiosoituksen sekä kirjeen, jossa selitettiin, että raha oli otettu ennakolta Stewartin palkasta. Kun tämä oli tehty, päätti hän itse mennä Chiricahuaan.
Ne matkat hevosen selässä, jotka Madeline oli tehnyt tuohon pieneen Arizonan kylään, olivat koetelleet hänen kärsivällisyyttään äärimmilleen, mutta automatka oli mukava ja lisäksi se oli vain muutaman tunnin asia. Nels, jota Madeline pyysi mukaansa, vastasi epäröiden että hän tahtoi mieluummin seurata hevosellaan. Madeline voitti kuitenkin hänen epäröimisensä ja he lähtivät matkaan, Florence oli myös mukana. Maili mailin jälkeen oli laaksotie sileätä, kovaksi tallattua ja heikosti viettävää. Ruohoinen tasanko liiteli taaksepäin harmaina kaistoina. Nelsin silmät olivat villeinä ja kädet puristivat istuinta. Kun vaunu meni hiekkaisten ja kallioisten paikkojen poikki hiljaa, näytti Nels hengittävän keveämmin. Ja kun se pysähtyi Chiricahuan tomuiselle kadulle, keikahti Nels iloisesti ulos.
"Me odotamme täällä autossa, kunnes haette Stewartin", sanoi Madeline.