"Luulen että Gene juoksee tiehensä, kun näkee meidät — jos nimittäin kykenee juoksemaan", vastasi Nels.
"No, minä menen hakemaan hänet ja mietin sitten, mitä olisi paras tehdä."
Hän meni rautatiekiskojen poikki ja katosi matalien talojen taakse. Pian hän ilmestyi jälleen ja kiiruhti vaunun luo.
"Neiti Hammond, minä löysin hänet. Hän oli nukkumassa. Minä herätin hänet. Hän on selvä eikä pahoin loukkaantunut. Mutta en luule, että teidän sopii nähdä häntä. Ehkä Florence…"
"Haluan itse nähdä hänet! — Miksi ei! Mitä hän sanoi, kun kerroitte että minä olen täällä?"
"En tosiaan sanonut sitä hänelle. Sanoin vain 'Halloo, Gene', ja hän sanoi: 'Jumalani, Nels, ehkä en ole oikein iloinen nähdessäni ihmisolennon.' Hän kysyi minulta, kuka oli mukanani, ja minä sanoin hänelle muutamien ystävien olevan täällä. Jos todella haluatte nähdä hänet, neiti Hammond, on siihen hyvä mahdollisuus. Mutta se on arka asia ja te tulette ehkä kipeäksi nähdessänne hänet. Hän oleilee tuolla toisella puolen sekarotuisten hökkelissä. Ehkä sekarotuiset ovat olleet ystävällisiä hänelle. Mutta he ovat totisesti kurjaa joukkoa!"
Madeline ei epäröinyt hetkeäkään.
"Kiitoksia, Nels. Viekää minut heti. Tule, Florence."
He lähtivät autosta ja menivät tomuisen aukean poikki kapealle kujalle. Kuljettuaan useiden talojen ohi Nels pysähtyi likaiselle ovelle.
"Hän on tuolla, tuon ensimmäisen kulman takana. Siinä on patio, avonainen ja aurinkoinen. Ja, neiti Hammond, ellette pane pahaksenne, odotan minä teitä täällä. Luulen, ettei Gene pidä siitä, että hänen ympärillään on tovereita, silloin kun hän näkee teidät, tytöt."