Tämä sai Madelinen epäröimään ja kulkemaan hitaasti. Hän ei ollut ajatellut, mitä Stewart tuntisi, kun hän ilmestyisi äkkiä tämän eteen.
"Florence, sinä odotat myöskin", sanoi Madeline käytävässä ja kääntyi sisään yksinään.
Hän oli astunut rappeutuneelle patiolle. Penkillä istui selkä häneen päin mies, joka katseli murtuneessa seinässä olevista halkeamista ulos. Hän ei ollut kuullut Madelinen tuloa. Paikka ei ollut aivan niin saastainen ja tukahduttava kuin käytävät. Sitä oli käytetty karja-aitauksena. Rotta juoksi rohkeasti likaisen lattian poikki. Ilmassa surisi kärpäsiä, joita mies huiski väsyneellä kädellään. Madeline ei tuntenut Stewartia. Toinen puoli kasvoja oli musta, naarmuinen ja partainen. Vaatteet olivat repaleiset ja tahraiset. Hänen hiuksissaan oli oljenkorsia, hänen hartiansa olivat kyyryssä. Hän oli kurjan ja toivottoman näköinen. Madeline arvasi, miksi Nels ei tahtonut olla läsnä.
"Herra Stewart! Tässä olen minä, neiti Hammond. Olen tullut katsomaan teitä", sanoi hän.
Toinen muuttui äkkiä liikkumattomaksi. Madeline toisti tervehdyksensä.
Stewartin ruumis nytkähti. Hän liikahti rajusti kuin kääntyäkseen ja tarkastaakseen tunkeilijaa, mutta vieläkin nopeammin hän kääntyi takaisin.
Madeline odotti. Omituista että tällä rappiolle joutuneella cowboylla oli ylpeyttä, joka esti häntä näyttämästä kasvojaan! Vai oliko se enemmän häpeätä kuin ylpeyttä?
"Olen tullut puhumaan kanssanne, jos sallitte sen."
"Menkää pois", mutisi mies.
"Stewart!" aloitti Madeline puhuen tahtomattaan ylpeästi.