"On liian myöhäistä."
"Tehkää ainakin yritys. Koettakaa!"
"Ei. Se ei hyödytä. Minä olen mennyttä. Olkaa hyvä ja jättäkää minut — kiitän teitä…"
Cowboy oli ollut raju, sitten synkkä ja nyt vihainen. Madeline miltei menetti voiman vastustaa hänen omituista kylmää päättäväisyyttään. Epäilemättä mies tiesi olevansa hukassa. Mutta kuitenkin jokin pidätti Madelinea — pidätti häntä silloinkin kun hän astui askelen taaksepäin. Hän, Madeline Hammond, oli tullut tähän saastaiseen loukkoon aivan vakavana, aivan ystävällisenä, mutta hän oli tullut myös käskevänä naisena, joka tavallisesti oli tottunut siihen että häntä toteltiin. Hän arvasi, että kaikki ylpeys, rikkaus, sivistys, kaikki ylimalkainen alentuva suostuttelu ja tyhmä ihmisrakkaus maan päällä ei olisi hyödyksi tämän miehen kääntämiseksi hiuksenkaan vertaa turmioon johtavalta uraltaan. Hänen tulonsa oli lisännyt Stewartin vihaa itseään kohtaan. Madeline oli vaarassa epäonnistua hänen auttamisessaan. Hän tunsi voimattomuuden tunnetta, joka kohosi miltei tuskaksi. Tilanne sai murhenäytelmän kirpeyttä. Hän oli ryhtynyt kääntämään villin cowboyn kohtalon kulkua, hän näki tämän elämän nopean tuhlauksen, hänen sielunsa kadotuksen. Herkkä tietoisuus muutoksesta hänessä itsessään oli sen uskon alkuna, jota hän oli kunnioittanut Stillwellissä. Ja yht'äkkiä hänestä tuli vain nainen, urhoollinen, suloinen ja kesyttämätön.
"Stewart, katsokaa minuun", sanoi hän.
Toinen värisi. Madeline lähestyi ja pani kätensä hänen olkapäälleen. Se näytti vaipuvan kevyestä kosketuksesta.
"Katsokaa minuun", toisti Madeline.
Mutta Stewart ei voinut nostaa päätään. Hän oli murtunut. Hän ei uskaltanut näyttää paisuneita kasvojaan. Hänen raju, kouristuksen tapainen asentonsa ilmaisi enemmän kuin mitä hänen piirteensä olisivat näyttäneet. Ne toivat ilmi ylpeän ja intohimoisen miehen kiduttavan häpeän, miehen, joka oli joutunut alennustilassaan sen naisen tarkastettavaksi, jonka kuvan hän oli uskaltanut kätkeä sydämeensä. Ne toivat ilmi hänen rakkautensa.
"Kuulkaa sitten", jatkoi Madeline, ja hänen äänensä oli epävarma. "Kuulkaa minua, Stewart. Suurimmat miehet ovat ne, jotka ovat vajonneet syvimmälle liejuun, tehneet syntiä eniten, kärsineet eniten ja sitten taistelleet pahaa luontoaan vastaan sekä voittaneet. Luulen että voitte pudistaa päältänne tuon epätoivoisen mielialan ja olla mies."
"Ei!" huusi Stewart.