"Ei."
"Stewart, minä haluan, että tulette!"
"En!"
Hänen vastauksensa olivat käheitä ja raivokkaita. Ne saivat Madelinen hämilleen ja hän pysähtyi koettaen ajatella keinoa miten jatkaa. Stewart hoiperteli pois seinän äärestä ja lysähtäen penkille kätki kasvot käsiinsä. Hänen liikkeensä niin kuin hänen puheensakin olivat rajuja.
"Teettekö hyvin ja menette pois?" kysyi hän.
"Minä en voi jäädä tänne kauemmaksi, jos te yhä vaaditte minun menemistäni. Mutta miksi ette kuuntele, kun haluan auttaa teitä? Miksi?"
"Minä olen lurjus", puhkesi Stewart. "Mutta minä olin kerran herrasmies, enkä minä ole niin alhaalla, että voin kestää sitä, kun näette minut täällä."
"Kun päätin auttaa teitä, päätin nähdä teidät missä tahansa. Tulkaa pois, tulkaa takaisin karjatalolle. Te olette huonossa asemassa nyt. Kaikki näyttää teistä mustalta. Mutta se menee ohi. Kun olette taas ystävien joukossa, tulette entisellenne. Tulette omaksi itseksenne. Juuri se seikka, että kerran olitte herrasmies, että olette hyvästä perheestä, antaa teille paljon suurempia velvollisuuksia itseänne kohtaan! Niin! ajatelkaa kuinka nuori olette! On häpeä tuhlata elämää. Tulkaa takaisin minun kanssani."
"Neiti Hammond, tämä oli lopullinen sortumiseni", vastasi toinen nöyrästi. "On liian myöhäistä."
"Ei, niin huonosti ei ole."