"Minä tulen", kuiskasi hän käheästi. "Antakaa minulle muutama päivä kohotakseni tästä tilasta. Ja sitten minä tulen."
Uusi päällysmies
Viikon lopulla Stillwell ilmoitti Madelinelle, että Stewart oli saapunut karjatalolle ja asettunut asumaan Nelsin kanssa.
"Gene on sairas. Hän näyttää huonolta", sanoi vanha karjanhoitaja. "Hän on niin heikko ja vapiseva, ettei voi nostaa kuppiakaan. Nels sanoo, että Gene on saanut taudinkohtauksen. 'Tilkka viinaa saisi hänet kuntoon. Mutta Nels ei saa häntä juomaan tippaakaan ja hänen on varkain pantava väkevää kahviin. No, luulen että saamme Genen ennalleen. Hän on unohtanut koko joukon. Minä aioin kertoa hänelle, mitä hän teki minulle Rodeossa. Mutta minä tiedän, että jos hän uskoisi sen, olisi hän sairaampi kuin onkaan. Gene on joko menettämäisillään järkensä tai on saanut siihen jotakin ihmeellistä."
Tästä lähtien Stillwell, joka ilmeisesti huomasi Madelinen myötätuntoisimmaksi kuulijakseen, huojensi joka päivä mieltään.
Stewart oli todella sairas. Kävi välttämättömäksi lähettää hakemaan lääkäriä. Sitten Stewart alkoi hitaasti parantua ja pian saattoi nousta ylös ja kuljeskella ympäri. Stillwell sanoi, että cowboylta puuttui harrastusta ja että hän näytti olevan murtunut mies. Tätä lausuntoa vanha karjanhoitaja kuitenkin lievensi, kun Stewart yhä parantui. Edelleen oli hyvänä ennemerkkinä Stewartin edistymisestä se, että cowboyt taas omaksuivat suhteissaan häneen ne kiusoittelevat tavat, jotka olivat olleet heillä ennen hänen sairauttaan. Cowboy oli tosiaan pahalla tuulella, kun hän ei voinut purkaa omaa mieltään jotakuta tai jotakin vastaan.
"No, pojat ovat totisesti Genen kiusana", sanoi Stillwell hymyillen leveästi. "Pilkkaavat häntä koko ajan siitä, miten hän istuu pitkin ja seisoskelee pitkin ja kuljeskelee pitkin päästäkseen katsahtamaan teihin, neiti Majesty. Tosin pojat ovat pahassa pinteessä sievän pomonsa takia, mutta heistä ei kukaan vedä vertoja Genelle. Hänen laitansa on niin huonosti, neiti Majesty, ettei hän todellakaan tiedä, että muut pistelevät häntä. No, Gene on aina ollut veitikka, jota on voinut pistellä. Ja hän vain nauraa sekä antaa takaisin samalla mitalla. Mutta hän ei ole milloinkaan ollut kuuro, ja on ollut määrätty raja, jonka yli kukaan ei uskaltanut mennä. Nyt hän pitää hyvänään joka sanan ja hymyilee uneksivasti ja vain katselemistaan katselee. No, hän rupeaa väsyttämään minua. Hän ei voi milloinkaan hallita tuota cowboy-joukkoa, ellei hän herää pian."
Madeline ei ollut huomaamatta Stewartin omituista käytöstä. Hän ei mennyt milloinkaan tavallisille kävely- ja ratsastusmatkoilleen näkemättä cowboyta jossakin etäällä. Hän oli tietoinen siitä, että cowboy piti häntä silmällä ja varoi kohtaamasta häntä. Kun hän istui kuistilla iltapäivällä tai auringon laskiessa, saattoi Stewartin erottaa aina jossakin lähellä. Mies vetelehti huoletonna auringossa, laiskotteli majansa kuistilla, istui veistelemässä, ja Madelinesta näytti että cowboy piti silmällä häntä. Kerran tehdessään kierrostaan puutarhurinsa kanssa hän kohtasi Stewartin ja tervehti häntä ystävällisesti. Tämä puhui vähän, mutta ei ollut hämillään. Hän ei tuntenut miehen kasvoissa yhtään piirrettä, jonka hän olisi muistanut. Tämä oli nyt kalpea, laihtunut ja menehtynyt. Silmissä oli varjo, jonka läpi loisti vieno, hillitty valo. Hän sanoi Stewartille toivovansa, että tämä olisi pian jälleen satulassa, ja meni sitten matkoihinsa.
Madeline ei voinut olla näkemättä, että Stewart rakasti häntä. Hän koetti ajatella tätä yhtenä niistä monista, joiden hän ilokseen tiesi pitävän itsestään. Mutta hän ei voinut saada ajatuksiaan sopimaan siihen järjestykseen, jonka hänen järkensä määräsi. Ajatus Stewartista erosi ajatuksesta, joka hänellä oli muista cowboysta. Kun hän huomasi tämän, tunsi hän hämmästystä ja mielipahaa. Sitten hän tutkisteli itseään ja päätteli, ettei tämmöinen ollut tapahtunut siksi että Stewart erosi niin paljon tovereistaan, vaan siksi että olosuhteet tekivät hänet muita huomattavammaksi. Madeline muisti kohtauksensa hänen kanssaan sinä yönä, jolloin Stewart oli koettanut pakottaa häntä naimisiin kanssaan. Se ei unohtunut. Hän muisteli, milloin Stewartia seuraavan kerran mainittiin, ja huomasi, että se oli ollut erikoisen muistettava tapaus. Mies ja hänen tekonsa näyttivät riippuvan tapauksista. Ja lopuksi oli se, että Stewart oli melkein perikatoon joutunut, melkein hukassa ja että hän oli pelastanut miehen. Tämä yksin riitti selittämään, miksi hän ajatteli cowboysta eri lailla. Hän oli tullut ystäväksi muiden cowboyden kanssa ja nostanut heitä — hän oli pelastanut Stewartin elämän. Varmastikin oli mies ollut lurjus, mutta nainen ei voinut pelastaa lurjuksenkaan elämää muistamatta tapausta ilolla. Vihdoin päätti Madeline, että hänen mielenkiintonsa Stewartiin oli luonnollinen ja että hänen syvempi tunteensa oli sääli. Ehkä mielenkiinto oli saatu pakottamalla hänestä esiin — joka tapauksessa hän osoitti sääliä kuten hän osoitti kaikkea muutakin.
Stewart saavutti jälleen voimansa, vaikkakaan ei kyllin ajoissa ratsastaakseen mukana kevään karjan tarkastuksessa. Stillwell pohti Madelinen kanssa, sopiko cowboyta tehdä päällysmieheksi.