"No, Gene näyttää toipuvan", sanoi Stillwell. "Mutta hän ei ole entinen itsensä. Minulla on parempi käsitys hänestä tässä suhteessa. Mutta missä on hänen tavallinen minänsä? Pojat kohtelisivat kaikki häntä röyhkeästi. Ehkä minun olisi paras odottaa kauemmin. Oli miten tahansa, elleivät nuo Don Carlosin vaquerot pysy alallaan, lähetän minä Genen sinne. Se saa hänet hereille."
Muutamia päiviä myöhemmin tuli Stillwell Madelinen luo hieroen tyytyväisenä suuria käsiään ja kasvoillaan irvistys.
"Neiti Majesty, luulen sanoneeni ennenkin, että asiat ovat omituisesti! Mutta nyt on Gene Stewart ottanut ja tehnyt sen! Kuulkaa minua! Sekaveriset ovat ruvenneet menestymään. He kasvavat kuin rikkaruoho. Ja he ovat saaneet uuden padren — vanhan pikku veitikan El Cajonista, padre Marcosin. No, se oli kaikki hyvin, ajattelivat pojat. Paitsi Gene. Hän tuli mustemmaksi kuin ukkonen ja mylvi kuin härkä. Olin tosiaan iloinen nähdessäni, että hän saattoi tulla jälleen hulluksi. Sitten Gene meni rinnettä alas kirkkoa kohti. Nels ja minä seurasimme ajatellen, että paha taudinpuuska tai jokin muu oli saanut hänet valtaansa. No, me juoksimme päin häntä, kun hän tuli kirkosta. Emme ole milloinkaan eläessämme olleet niin typerryksissä. Gene oli kylläkin pyörällä päästään — hän oli varmasti saanut taudinpuuskan. Mutta hänen tautinsa laatu se meidät lamautti. Hän juoksi viivana ohitsemme ja me seurasimme. Emme voineet saada häntä kiinni. Me kuulimme hänen nauravan — omituisinta naurua mitä ikinä olen kuullut! Olisi voinut ajatella, että miehestä oli tehty kuningas. No, kun tulimme hänen majalleen, oli hän mennyt. Hän ei tullut takaisin koko päivänä eikä koko yönä.
"No, tänä aamuna minä menin Nelsin majalle. Jotkut toverit olivat siellä. Sitten tuli Gene pöyhkeillen kulman ympäri, mahtavana kuin itse elämä. Hän ei ollut sama Gene. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen silmänsä paloivat kuin tuli. Hänellä oli vanha pilkallinen hymy ja lisäksi jotakin, jota en voinut ymmärtää. Frankie Slade nousi ja huomautti jotakin — ei sen pahempaa kuin mitä hän oli tehnyt monta päivää — ja Gene sysäisi hänet tuolistaan, survoi häntä, piteli häntä aivan surkeilematta. Frankie ei ollut niin paljon loukkaantunut kuin kummastuksissaan. 'Gene', sanoi hän, 'mikä hitto sinuun meni?' Ja Gene sanoi tavallaan lempeästi: 'Frankie, sinä voit olla kelpo toveri, kun olet yksinäsi, mutta sinun puheesi on herrasmiehelle loukkaavaa.'
"Tämän jälkeen kaikki se, mitä puhuttiin Genelle, sanottiin miellyttävästi hymyillen. Nyt, neiti Majesty, minä en kykene sanomaan, mikä on aiheuttanut Genen äkillisen muutoksen. Aluksi ajattelin, että padre Marcos oli kääntänyt hänet. Mutta luulen että Gene Stewart on vain tullut takaisin — vanha Gene Stewart ja joku lisäksi. Siinä kaikki, mistä minä välitän."
Madelinekaan ei voinut sanoa, mistä Gene Stewartin hulluttelu johtui. Madeline otaksui, että cowboylle oli jokseenkin epätavallista kääntyä uskonnolliseksi. Joka tapauksessa Madeline halusi nähdä cowboyn ja tehdä omat johtopäätöksensä.
Lähes kahteen viikkoon ei ilmestynyt tilaisuutta. Stewart oli ryhtynyt päällysmiestoimeensa ja hänen toimeliaisuutensa oli loppumaton. Hän oli poissa enimmän ajan retkeillen Meksikon rajalla päin. Kun hän palasi, lähetti Stillwell hakemaan häntä.
Tämä tapahtui myöhään iltapäivällä huhtikuun puolivälissä. Alfred ja Florence olivat Madelinen kanssa kuistilla. He näkivät cowboyn jättävän hevosensa eräälle meksikolaispojalle karja-aitauksen vieressä ja tulevan sitten väsynein askelin taloon lyöden tomua käsineistään. Harmaa hiekka varisi pieninä virtoina hänen sombrerostaan, kun hän nosti sitä ja kumarsi naisille.
Madeline näki miehen, jonka hän muisti, mutta ulkonäkö oli toisenlainen. Hänen ihonsa oli ruskea, hänen silmänsä olivat läpitunkevat, tummat ja vakavat. Hän kulki pystyssä; hän näytti kiintyneen johonkin tehtävään eikä hänen käyttäytymistavassaan ollut merkkiäkään hämmennyksestä.
"No, Gene, olenpa iloinen nähdessäni sinut", puhui Stillwell. "Mistäpäin tulet?"