"Miten on itsenne laita, Stewart?" kysyi Madeline uteliaana.
Stewart ei vastannut. Hän katseli Madelinea kunnioittavan vaiteliaana. Oliko cowboyn silmissä pieni pilkallinen välähdys vai oliko kaikki vain hänen mielikuvitustaan? Joka tapauksessa olivat cowboyn kasvot kovat kuin piikivi.
"Stewart, minä olen ruvennut rakastamaan karjataloani", sanoi Madeline hitaasti. "Ja minä olen huolestunut cowboystani. Olisi kauheata, jos he tappaisivat jonkun, etenkin jos samalla joku heistä saisi surmansa."
"Neiti Hammond, te olette muuttanut täällä oloja melkoisesti, mutta te ette voi muuttaa näitä miehiä. Kaikki, mikä tarvitaan heidän liikkeelle saamisekseen, on ympäristön rauhattomuus. Me olemme taistelulinjalla, siinä kaikki. Ja pojat rupeavat olemaan kuohuksissaan."
"No hyvä, minun täytyy mukautua välttämättömään. Olen kohtaamassa rajuja aikoja. Mutta Stewart, mikä tahansa olittekin ennen te olette muuttunut." Hän hymyili cowboylle. "Stillwell on niin usein viitannut teihin, hänen mielestään viimeiseen hänen lajinsa cowboyhin. Minulla on vain hämärä käsitys siitä, miten villiä elämää olette viettänyt. Ehkä teille sopii olla sellaisten karkeiden miesten johtajana. Minä en osaa arvostella, mitä johtajan pitäisi tehdä tässä ratkaisussa. Cowboyni antautuvat vaaraan minun palveluksessani. Omaisuuteni ei ole turvassa, ehkä henkenikin saattaa joutua vaaraan. Haluan luottaa teihin, koska Stillwell uskoo ja minä myöskin, että te olette mies tällä paikalla. Minä en anna teille mitään määräyksiä. Mutta onko liikaa pyytää, että olisitte sellainen cowboy kuin minä haluan?"
"Neiti Hammond, millainen cowboy se on?" kysyi hän.
"Minä — minä en tiedä tarkalleen. Se on sellainen, jollaisen tunnen teidän voivan olla. Mutta tässä pulmassa minä haluan, että tekojanne ohjaisi järki eikä intohimo. Haluan välttää kaikkea väkivaltaisuutta. Ja kun vieraani tulevat, haluan saada tunteen, että he ovat turvassa. Enkö voi kokonaan luottaa teihin, Stewart? Uskoa siihen, että ohjaatte näitä meluavia cowboyta, suojelette minun sekä Alfredin omaisuutta ja pidätte huolta meistä — minusta, kunnes vallankumous on lopussa? Voinko luottaa teihin niin paljon?"
"Toivon siten, neiti Hammond", vastasi Stewart. Hän odotti hetken ja sitten hän kumarsi ja kääntyi polkua alas pitkien kannusten helistessä.
"No no", huudahti Stillwell. "Eipä ollut pieni tehtävä, minkä annoitte hänelle, neiti Majesty."
"Se oli naisen viekkautta, Stillwell", sanoi Alfred. "Sisareni oli tavallisesti taitava saamaan oman tahtonsa perille, kun olimme lapsia. Vain hymyily tai pari, muutamia suloisia sanoja, ja hän sai mitä halusi."