"Al, millaisen arvostelun sinä annatkaan minusta!" vastusteli Madeline. "Olin syvästi vakavissani puhuessani Stewartin kanssa. Minä luotan häneen, vaikka en voi ymmärtää miksi. Hän näyttää raudalta ja teräkseltä. Pelkäsin selkkauksia vaquerojen kanssa. Sinä ja Stillwell olette saaneet minut pitämään Stewartia korvaamattomana. Ajattelin parhaaksi tunnustaa täydellisen avuttomuuteni ja kääntyä hänen puoleensa apua saadakseni."
"Mikä tahansa vaikuttikin sinuun, oli se valtioviisauden ilmaus", vastasi hänen veljensä. "Stewartissa on hyvää ainesta. Hän oli aivan hukassa. No, hän on suorittanut taistelun ja näyttää siltä, kuin hän voittaisi. Kun uskoi häneen, antoi hänelle vastuunalaisuutta ja luotti häneen, oli se varmin tapa vahvistaa hänen itseluottamustaan. Sitten tuo pieni tunteen kosketus, että hän olisi sinunlaisesi cowboy ja suojelisi sinua — no, ellei Gene Stewartista kehity ritaria, niin sanonpa, etten tunne cowboyeja. Mutta muista, Majesty, että hänessä on tiikeriä ja salamaa, äläkä luule, että hän on pettänyt sinut, jos hän joutuu taisteluun."
Varhain seuraavana aamuna lähti Stewart cowboyjoukon kanssa Don Carlosin karjatalolle. Kun päivä kului eikä hänestä tullut mitään tietoa, näytti Stillwell tulevan levollisemmaksi. Ja yön tullessa hän sanoi Madelinelle, ettei ollut mitään syytä huoleen.
"No, vaikka se on totisesti omituista", jatkoi hän, "olen vaivannut itseäni hyvin paljon sillä, miten saisimme Don Carlosin karkotetuksi. Mutta Genellä on oma tapansa suorittaa asioita."
Seuraavana päivänä Stillwell ja Alfred päättivät ratsastaa Don Carlosin maatilalle ottaen Madelinen ja Florencen mukaansa sekä sitten tulomatkalla pysähtyä Alfredin karjatalolle. He lähtivät matkaan viileässä aamunsarastuksessa ja kolmen tunnin ratsastuksen jälkeen, kun aurinko alkoi tulla kirkkaaksi, tulivat he mesquitelehtoon, joka ympäröi karja-aitauksia ja latoja sekä muutamia matalia rakennuksia. Taloon päästiin laajan pihan kautta, joka oli paljas, kivinen ja kovaksi tallattu. Pitkän kuistin edustalla oli hevosenvaljaita ja juottokaukalolta. Useita tomuisia ja väsyneitä hevosia seisoi pää roikkuen ja ohjakset alhaalla. Kosteat kyljet todistivat matkan juuri päättyneen.
"No mikä hiton onni, Al! Ellei tuossa ole Pat Hawen hevonen, syön minä sen", huudahti Stillwell.
"Mitä Pat haluaa täältä?" murisi Alfred.
Ei ketään ollut näkyvissä, mutta Madeline kuuli kovia ääniä. Stillwell astui alas hevosen selästä ja astuskeli mahtavasti ovelle. Alfred hyppäsi hevoseltaan, auttoi Florencea ja Madelinea alas, pyysi heitä odottamaan kuistilla ja seurasi Stillwelliä.
"Minä vihaan näitä sekarotuisten paikkoja", sanoi Florence irvistäen. "Ne ovat salaperäisiä ja värisyttäviä. Tarkkaahan nytkin! Tuolla nousee mustaihoisia, helmisilmäisiä, kevytkenkäisiä sekarotuisia suoraan maasta! Joka ovelle, ikkunaan ja loukkoon tulee rumat kasvot."
"Talo muistuttaa suurta latoa. En pidä kovinkaan suuressa arvossa tätä taloa. Florence, eikö Don Carlosin musta hevonen ole tuolla aitauksessa?"