Madeline tunsi heikot voimansa. Ensimmäisen kerran hän tunnusti itselleen, että häntä oli haavoitettu. Hän ei kuitenkaan tuntenut suurta tuskaa paitsi liikuttaessaan olkapäätään. Kun hän oli satulassa, johon Stewart nosti hänet, painui hän heikkona kokoon. Tie oli epätasainen; joka askel koski häneen, ja hän kallistui heikkona eteenpäin satulannuppia kohti.
"Tässä on polku", sanoi Stewart.
Madeline horjahti ja ellei Stewart olisi tukenut, olisi hän pudonnut satulasta. Hän kuuli miehen noituvan hiljaa.
"Kas niin, tämä ei käy", sanoi Stewart. "Työntäkää jalkanne satulanupin yli. Toinen — tuohon."
Nousten sitten hevosen selkään hän pujottautui Madelinen taakse ja piti häntä vasemmalla käsivarrellaan siten, että hän oli poikittain Stewartin polvilla pää tämän olkapäätä vasten. Pian hän tunsi suurta huojennusta. Hetken aikaa hän tuntui olevan puoleksi juovuksissa kuin olisi heilunut riippumatossa. Punainen hehku vaaleni lännessä. Hän saattoi nähdä kunnaiden yli, missä hämätä laskeutui harmaana. Puut reunustivat polkua. Silloin tällöin suuren suuret likaisenharmaat kalliot kohosivat hänen ylitseen. Taivas oli kirkas ja teräksinen. Heikko tähti tuikki. Ja vihdoin hän näki lähellä itseään Stewartin kasvot, jotka taas olivat tummat ja tunteettomat.
Stewartin käsivarsi piti hänestä kiinni lujasti ja antoi hänen sovittautua hevosen liikunnan mukaan. Hän tunsi jänteet ja luun raskaana ja voimakkaana sekä lihaksien kimmoisuuden. Cowboy piti häntä kuin lasta. Paidan karkea pinta hieroi hänen leukaansa ja sen alla hän tunsi kostean kaulaliinan, jota Stewart oli käyttänyt hautoessaan hänen käsivarttaan, ja yhä syvemmällä sydämen säännöllisen tykytyksen. Hänen päänsä ei ollut milloinkaan ennen levännyt miehen rintaa vasten. Hän tunsi enemmän kuin ruumiillisen kosketuksen aiheuttaman aistimuksen. Jokin siinä ilmenevä luonnollisuus sai hänet ajattelemaan elämää. Kun viileä tuuli puhalsi alas kukkuloilta irrottaen hänen sekaannuksissa olevan tukkansa, näki hän että hiussuortuvat kiertyivät Stewartin kasvoille. Ja kun hän sulki silmänsä, tunsi hän irtautuneiden suortuvain liehuvan Stewartin poskia vasten.
Hän tunsi myös tomun hajua ja villiä tuoksua ilmassa.
Pensaikossa polun varrella tuuli huokaili matalasti ja suhisten. Äkkiä katkaisi hiljaisuuden arosuden terävä haukunta ja sitten kuului kaukaa pitkä valitus. Majestyn kavio helähti kiveä vasten.
Taas hän ihmetellen aprikoi, oliko tämä nainen, joka oli alkanut ajatella ja tuntea niin paljon, todellakin Madeline Hammond. Hänelle ei ollut milloinkaan tapahtunut mitään. Ja tässä leikitteli hänen kanssaan seikkailu, ehkä kuolema ja varmastikin elämä samoin kuin hänen hiuksensa leikittelivät Stewartin kasvoilla. Hän ei voinut uskoa todellisuutta.
Madeline avasi silmänsä ja huomasi, että yö oli tullut, taivas oli tummaa, samettista sineä, jossa valkoiset lähdet leimusivat. Viileä tuuli riuhtoi hänen hiuksiaan ja suortuviensa lävitse hän näki Stewartin kasvot rohkeina ja terävinä taivasta vasten.