Roy johti ja Ranger seurasi varjojen tummetessa puiden juurilla. Helen istui kumarruksissa satulassa melkein sokeana ja sairaana, kun Roy huusi iloisesti, että oltiin jo melkein perillä.
Helen ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, sillä hän sai seurata Royta vielä monta peninkulmaa pois tuosta suuripuisesta metsästä rinteille, joilla kasvoi matalaa, ikiviheriää kuusikkoa ja jotka laskeutuivat jyrkästi jollekin tasangolle, missä tummat, matalat joet virtasivat hitaasti ja pyhään hiljaisuuteen sekoittui putoavan veden kohinaa. Vihdoin loppui metsä ihmeelliseen puistoon, joka oli täynnä nopeasti tapahtuvan auringonlaskun kullalta hohtavaa kirkasta valoa.
"Tunnetteko savun hajua?" sanoi Roy. "Koira vieköön, Milt on luullakseni ehtinyt ennen meitä tänne!"
Hän jatkoi matkaansa. Helenin väsyneet silmät tarkastelivat tuota pyöreätä puistoa, sitä ympäröiviä tummia rinteitä, jotka johtivat kallioisille, nyt auringon viimeisten säteitten punaisiksi kultaamille harjanteille. Silloin kaikki jäljellä oleva innostus hänessä puhkesi ihmettelevään riemuun tämän erinomaisen, villin ja värikkään paikan kiihoituksesta.
Hevoset kävivät laitumella pitkässä ruohokossa ja niiden joukossa oli muudan antilooppikin. Roy ratsasti erään rajoittavan metsäniemekkeen ympäri, ja hieman kauempana ilmavien puiden suojassa paloi iloinen nuotio, Taustassa oli suuria harmaita kallioita ja sitten alkoi vuori kohota penkereittäin kukkulan kyljessä olevaksi ahtaaksi solaksi, josta suihkusi ohut pieni vesiputous. Kun Helen katsoi riemuissaan, muuttui auringonlaskun kulta valkoiseksi ja kaikki amfiteatterin läntiset rinteet tummenivat.
Dalen pitkä vartalo ilmestyi näkyviin.
"Olette melkoisesti myöhästyneet", sanoi hän tarkastellen heitä kaikkia kolmea.
"Milt, satuin eksymään", vastasi Roy.
"Sellaista pelkäsinkin. Te, tytöt, olette sen näköisiä kuin olisitte tehneet viisaammasti lähtemällä minun mukaani", jatkoi Dale ojentaessaan kätensä auttaakseen Bon satulasta. Tämä tarttui siihen, koetti irroittaa jalkojaan jalustimista, mutta liukuikin samalla satulasta Dalen syliin. Dale laski hänet seisomaan maahan ja kannattaen häntä sanoi innokkaasti: "Sadan peninkulman ratsastus kolmessa päivässä on jotakin sellaista, jota ei enonne Al tule milloinkaan uskomaan. Kävelkää nyt, vaikka luulisitte kuolevannekin."
Sitten hän talutti Bota melkein kuin pientä lasta kävelemään opetettaessa. Ettei puheliaalla Bolla ollut mitään sanottavaa, oli merkityksellistä Helenistä, joka seurasi Royn avustuksella.