Eräs noista suurista kallioista muistutti meriraakkua, jossa oli syvennys, minkä yli tuo leveä reunake ulottui. Se jatkui melkein suurten kuusien oksiin asti. Kirkas lähde pulppusi muutamasta kallionhalkeamasta. Nuotio räiskyi erään kuusen juurella ja sininen savupatsas kohosi juuri tuon suojelevan kallionkielekkeen edustalta. Maassa oli paljon myttyjä, joista muutamat oli avattu. Mitkään merkit eivät ilmaisseet, että metsästäjä asui täällä tavallisesti. Mutta kauempana oli toisia suuria kallioita, nojollaan olevia, halkinaisia ja onkaloisia, jollaisen Dale oli ehkä valinnut asunnokseen.
"Asuntoni on aivan tuolla takana", sanoi Dale kuin vastaukseksi Helenin lausumattomaan kysymykseen. "Huomenna järjestämme olon teille täällä niin mukavaksi kuin suinkin."
Helenille ja Bolle valmistettiin niin mukava leposija kuin huopapeitteistä ja satuloista suinkin voitiin saada, ja sitten palasivat miehet töihinsä.
"Nell, eikö tämä olekin kuin unta?" mumisi Bo.
"Ei, tyttöseni, vaan todellisuutta — peloittavaa todellisuutta", vastasi Helen. "Nyt kun olemme saapuneet tänne kestettyämme tuon kauhean ratsastuksen, voimme ajatella."
"Täällä on niin kaunista", huudahti Bo. "Tuntuu oikein helpotukselta, ettei eno Al löydä nyt meitä hyvinkään nopeasti."
"Bo, hän on sairas. Ajattele, mitä tällainen ikävyys hänelle merkitsee."
"Lyön vaikka vetoa, että jos hän vain tuntee Dalen hyvin, ei hän ole hyvinkään huolissaan."
"Dalehan kertoi eno Alin vihaavan häntä."
"Joutavia! Ja mitä se sitten voi vaikuttaa asiaan? Voi, en tiedä, mikä minun oikeastaan on, olenko nälissäni vaiko väsynyt!"