"En voi syödä mitään tänä iltana", sanoi Helen väsyneesti.
Kun hän ojentautui pitkäkseen, tunsi hän epämääräisesti ja miellyttävästi, että tämä oli entisen Helen Raynerin loppu, ja hän iloitsi siitä. Ylhäältä, noiden pitsimäisten ja sananjalkoja muistuttavien kuusten lehvien välistä näkyi palanen sinistä taivasta ja muudan kalpea tähti. Hämärä alkoi levitä nopeasti seudulle. Hiljaisuus oli miellyttävää eikä sitä putouksen pehmeä, hieno ja uneksiva kohinakaan tuntunut juuri häiritsevän. Helen ummisti silmänsä valmistautuen nukkumaan hänen ruumiillisen levottomuutensa vähitellen rauhoittuessa. Toisissa paikoissa tuntuivat luut tunkeutuneen lihasten läpi, toisissa taasen jäyti tuska syvällä, hänen lihaksensa olivat vastahakoiset höltymään ja lientymään viiltävän tuskan värisyttäessä niitä vuorotellen. Lihasten ja luiden, lyhyesti sanoen, koko ruumiin läpi kohisi polttava virta.
Bon pää painui Helenin olalle. Kaikki muuttui pian epämääräiseksi Helenillekin. Putouksen hiljainen kohina lakkasi kuulumasta eikä hän enää käsittänyt, mitä nuotionkaan luona oikein tehtiin. Hänen viimeinen tietoinen ajatuksensa oli, että hän koetti aukaista silmänsä, mutta ei voinut.
Kun hän heräsi oli kaikki valoisaa. Aurinko paistoi melkein suoraan ylhäältä. Hän hämmästyi. Bo nukkui vielä sikeästi, hänen kasvonsa olivat punaiset, otsassa oli hikipisaroita ja kastanjanruskea tukka oli aivan kostea. Helen heitti huopapeitteet yltään ja sitten rohkaisten mieltään, sillä hänestä tuntui kuin hänen selkänsä olisi ollut poikki, koetti hän nousta istualleen, mutta ei onnistunut. Hänen henkensä olisi kyllä ollut altis, mutta lihakset kieltäytyivät tottelemasta. Hänen oli tehtävä toinen suonenvedontapainen voimakas yritys. Hän ryhtyi siihen suljetuin silmin ja onnistuttuaan hän istui siinä vapisten. Hänen tekemänsä liikkeet huopapeitteiden alla herättivät Bon, joka tuijotti nyt hämmästynein sinisin silmin aurinkoon.
"Halloo, Nell, onko minunkin noustava?" kysyi hän unisesti.
"Voitko?" kysyi Helen.
"Voinko mitä?" Bo oli nyt kokonaan hereillä ja tuijotti sisareensa.
"Nousta tietysti!"
"Haluaisin tietää, miksi en voisi", sanoi Bo koettaen samalla. Hän saikin toisen käsivartensa ja olkansa kohoamaan vaipuakseen sitten takaisin kuin raajarikko. Hän vaikeroi samalla hyvin surkeasti. "Olen kuollut! Tiedän, että olen!"
"Jos aiot todella kehittyä todelliseksi Lännen tytöksi, on sinun rohkaistava luontosi ja noustava."